lauantai 24. tammikuuta 2015

Onnellisen naisen silmät

Tasan kaksi vuotta sitten olin työharjoittelussa synnyttäneiden osastolla. Vastasyntyneitä lapsia ja, mikä olennaisinta, heidän vastasynnyttäneitä äitejään ja tuoreita isiä. Päivästä toiseen. Myttyisiä pieniä nyyttejä ja häkeltyneitä vanhempia.

Kyllä minä sen silloinkin tiesin, että minun on paha olla. Tietenkin tiesin. Kun kuljin kotiin sairaalalta, minä itkin. Välillä kävin sairaalan vessassa pidättelemässä itkua. Yritin olla kovempi. Yritin muistaa, miksi minä halusin tehdä sen, miksi olin päättänyt jaksaa. Sitten minä jaksoin. Omasta mielestäni.

Nyt näen paremmin. Kun voi katsoa elämäänsä jälkeenpäin, näkee itsensä kauempaa ja silti selvemmin. Kun oma lapseni nukkuu päiväuntaan, niin suloisena, että yhä vielä minun sydämeni pakahtuu kun vain ajattelenkin häntä ja minun tekisi mieleni hiipiä suukottamaan rakkauttani pitkin hänen pieniä poskiaan. Siinä hetkessä on niin helppoa katsoa mennyttä ja nähdä enemmän.

En minä jaksanut. Olin aivan rikki. Ei se ole elämää, että käy töissä sydän ruvella ja itkee yöt läpeensä. Ei ainakaan hyvää elämää.

Sen näkee silmistä. Kun katson valokuvista silmiäni silloin, ne olivat surullisen ihmisen silmät. Kun katson silmiäni nyt, näen jotain aivan muuta. Melkein eri silmät.

Tämä elämä on kuitenkin saman naisen elämää. Silloin tahdoin olla äiti, enemmän kuin mitään muuta, ja pelkäsin, ettei se ehkä tule toteutumaan koskaan. Se, että minun kohdallani asiat kääntyivät lopulta näin, muutti niin paljon.

Nyt silmäni hymyilevät. Vaikka minua ei hymyilyttäisi tippaakaan, vaikka olisin kuinka väsynyt ja kyllästynyt ja kiukkuinen ja turhautunut tahansa, eivät silmäni ole enää ne silmät, jotka kaksi vuotta sitten yrittivät kaikin voimin pitää kyyneleet poissa työajalta.

Onnellisen naisen silmät.