sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Eroamisia

Synnytyksestä on kulunut muutama viikko. Olen onnellisempi kuin koskaan, mutta samaan aikaan fyysisesti oloni ei ole kovin hyvä. Pienen patistuksen saattelemana hakeudun lääkäriin ja muutaman mutkan kautta päädyn takaisin sairaalaan, vastasynnyttäneiden osastolle, kaavintaa odottamaan. Kohtuuni on jäänyt sektiossa pala istukkaa, joka on saatava pois, että paranemiseni pääsisi kunnolla vauhtiin.

Istun tutulla osastolla, yhden hengen vuoteella, selästä avoin leikkauspaita päälläni ja odotan. Puristan sylissäni pientä tyttöäni, en ole ollut hänestä erossa hetkeäkään, en haluaisi laskea häntä pois, en hetkeksikään. Tuijotan tutkien pieniä, mutta vahvoja piirteitä hänen kasvoillaan, hänen nenänsä kaarta, uskomattoman pitkiä ripsiään, hänen poskiaan, leukaansa, syntymätukkaa. En ole ikinä nähnyt mitään niin kaunista, enkä usko koskaan tulevani näkemäänkään. Aina välillä pieni ruusuinen suu aukeaa, ahnaasti, vaativasti. Hän tahtoo maitoa, hän tahtoo minut, hän tahtoo että minä olen vain häntä varten. Ja minä olen. Koko maailmani on siinä hetkessä, vain siinä, muuta en juuri silloin kaipaa.

Yhtäkkiä idylli särkyy. Kätilö ja hänen perässään purjehtiva opiskelija törmäävät huoneeseen, nyt äkkiä, on kiire, lääkäri on vapaa ja leikkaussaliin täytyy lähteä heti. Pelästyn, ojennan lapseni vieraan käsiin, hän laskee lapsen koppasänkyyn, peittelee virkkaamani peiton alle ja lähtee kärräämään kohti kansliaa. Hätäännyn, tunnen hajoavani, minusta irtoaa osa, tahdon lapseni takaisin. Vaikka tiedän, että minut nukutetaan, tehdään kaavinta, herätetään, ja pääsen taas hänen luokseen. Pari tuntia, maksimissaan. Ei mitään hätää. Ja silti kauhea hätä.

Lasta työnnetään pieni matka vierelläni kohti kansliaa. Koitan vielä kurottautua koskettamaan, en yllä, on jo kiire. "Hänen nimensä on Selma", minä saan kuiskattua. Kumpikaan hoitajista ei kuule.

Lapsi viedään pois. Minut viedään pois.

Tuo tammikuinen hetki on pyörinyt mielessäni. Yhä uudelleen ja uudelleen. En ole tahtonut muistella sitä, en kutsunut ajatuksia luokseni. Ne ovat vain nousseet pintaan, syvältä minusta. Niinkuin niin moni hetki lapsettomuushoitojenkin ajalta ja raskaudesta, syntymän jälkeisistä ensi päivistä. Kaikkein väkevimpänä kuitenkin juuri tuo hetki, kun lapsi viedään ensimmäistä kertaa pois luotani.

Toissa viikolla minä palasin opiskelemaan. En olisi halunnut, en vielä, mutta minun oli pakko. Tyttö aloitti päivähoidon. Olen ollut suunnattoman ahdistunut, välillä epämääräisesti, välillä hyvin selkein mielin. Nyt alkaa kuitenkin jo helpottaa. Mutta ensimmäinen kerta, kun vein lapsen vieraiden luo ja lähdin pois, kun en ensimmäistä kertaa voinut vastata lapsen itkuun niinkuin tunnen haluavani vastata, en niinkuin sydämeni käskee vastata, se ensimmäinen kerta oli aivan hirveä. Kävelin kaduilla ja itkin. Aivan niinkuin olen kävellyt aiemminkin. Kävellyt ja itkenyt sitä, etten näe lapsettomuudelle loppua, että tunnen lapseni lähelläni, sydämessäni, mutta pelkään etten koskaan saa häntä oikeasti syliini saakka.

Lapsi sopeutui. On oma nauravainen itsensä. Lähtee hoitoon mielellään, on kiinnostunut toisista, tahtoo lukea, rakentaa, kaivaa, kiivetä, juosta, keinua. Jopa ojentaa kätensä, jotta hoitaja ottaisi syliin. Pieni vauvani ei ole enää vauva ensinkään. Aika menee niin kovin äkkiä. Minäkin sopeudun kyllä. Olen hetken poissa ja saan hänet luokseni. Hän ojentaa kätensä, huutaa äitiä, tahtoo syliini suukottamaan naamani märäksi. Minä saan hänet syliini, aina uudelleen. Minä sopeudun kyllä.