Äitienpäivä

Taas jossain värähti jokin pieni impulssi. Sen ei tarvitse olla kovin kummoinen. Tuttu tuoksu, ajatus, mainos, kävelyreitti. Kohta, jossa minuun sattui ehkä tavallista lujempaa.

Vuosi vuodelta kasvava särö asvaltissa, siinä kohdassa, jossa mietin, että mitä jos vain heittäytyisin maahan makaamaan ja itkisin kaiken pois. Jos itkisin tarpeeksi, niin lähtisikö se pois? Olisinko silloin vapaa? Lakkaisinko suremasta, jos vain jaksaisin valuttaa jokaisen kyyneleen juuri siihen paikkaan, kadulle, viemäriin?

Tahaton lapsettomuus satutti. Olin lopulta käsittämättömän ahdistunut ja samalla tein kaikkeni, ettei ahdistukseni näkyisi muille. Vaikka lapsettomuuden aiheuttamaa surua en juuri välittänytkään peitellä, en kuitenkaan osannut elää sen kanssa. En halunnut, että ahdistukseni todellista voimaa tietäisi kukaan.

Äitienpäivä lähestyy. Ehkä se oli joku mainos, jonka näin. Joku, joka muistutti, miten ennen oli toisin. Ja miten paljon minulla on nyt. Viime äitienpäivänä olin pienen vauvan äiti. Sain olla pienen vauvan äiti. Kaksi vuotta sitten raskauteni oli ihan aluillaan. Olin äiti jo silloin. Kolme vuotta sitten olin varma, että tukehdun.

Kolme vuotta sitten kuljin yhä syvemmälle paikkaan, jota luulin umpikujaksi. Kadulla kävellessäni se saattoi iskeä milloin vain, varoittamatta. Halu heittäytyä maahan makaamaan ja itkeä kaikki pois. Tarve itkeä kaikki pois.

Minä en tehnyt niin. Itkin kotona salaa. Ahdistuin lisää.

Nyt en ole varma, miten minun pitäisi olla. Viime kertainen äitienpäivä meni vauvakuplassa. Nyt tuntuu, etten saisi enää elää niin syvällä kuplassani, mutta en tahdo sieltä uloskaan. Tahdon katsella lastani, olla hänen kanssaan, kuunnella häntä, suukottaa, halata, rakastaa. Tahdon jaksaa elää tämän aivot muhjuisiksi tekevän väsymyksen kanssa, sillä vihdoin väsymyksen syy ei ole pimeys. Olen väsynyt, koska pääsin valoon. Koska en kulkenutkaan umpikujaan. Koska olin onnekas.

En halua hössöttää äitienpäivää. En oikein tiedä, miten suhtautua siihen nyt. Se on kuitenkin tärkeä minulle, koska saan vihdoin olla äiti. Mutta se satuttaa yhä. Toisten puolesta ja omien muistojeni puolesta. Minä olin onnekas. Tuntuu, että olisin onnestani velkaa. Miksi joku saa tämän onnen ja toinen jää ilman?

Kateellinen nainen

Voi miten minä vihaan lapsettomuutta.

Vaikka se on tuonut äitiyteeni hyviäkin asioita. Se on auttanut jaksamaan tiettyjen vaikeuksien läpi. Ja niin kurjaa kuin se toisaalta onkin, lapsettomuuden myötä olin äidiksi tullessani oikeasti paljon valmiimpi ja kypsempi kuin olisin ollut silloin ennen. Yhtään epäilemättä sitä, ettenkö jo nuorempana olisi ollut hyvä äiti lapselleni silloinkin.

Mutta se, miten lapsettomuus on muovannut minuun kateellisen ja kiukkuisen kulman, sitä inhoan. Ennen kuin tulin raskaaksi se kiukkuinen osa minua oli vaativa ja äänekäs. Sittemmin kuvittelin sen hioutuneen äitiyden mukana jonnekin pahojen muistojen viemäriin. Irti minusta. Kunnes se taas muistutti itsestään.

Yksi tuttu äiti, jolla on saman ikäinen lapsi kuin omanikin, tuli pienen tauon jälkeen minua vastaan kaupungilla. Näkyvästi raskaana.

Katsoin mahaa ja nielaisin. Puhuin kaikkea muuta, en katsonut edes kohti.

En kysynyt laskettua aikaa, en vointia.

En edes onnitellut.

Kotona tunsin itseni kovin pieneksi jälleen. En halua olla se nainen. Se, joka kadehtii muilta. Miksi kuitenkin taas tuntui siltä? Eikö se jäänyt jo taa?

Tänään törmäsimme jälleen. Hymyilin. Sanoin kaikki ne sanat, jotka viimeksi jäivät sanomatta. Ja tarkoitin niitä. Jokaista.

Se jäi kaivelemaan. Olen aina halunnut monta lasta. Nyt olen vihdoin saanut yhden. Eikö se riitä? Miksi se ei riitä? Miksi sen pitäisi riittää?

Annan itseni haaveilla. Sisaruksesta, sisaruksista. Sitten joskus. Vielä on aikaa. Mutta en aio antaa kateelliselle naiselle enää tilaa myllertää elämääni. En ole sellainen. En halua olla. Minulla on jo niin paljon. Aion haaveilla vielä, mutta hiljaa ja varoen.