tiistai 20. toukokuuta 2014

Arpi

Muistona sektiohaavastani vatsani poikki kulkee punainen arpi. Se ei ole suora, vaan vähän väräjävä, ei kovin leveä, yllättävän lyhyt. Se kulkee vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle, mistäpä minä tiedän, kumpaan suuntaan haava avattiin.

Alkuun se oli kovin kipeä. Sitten se repesi. Mies hoiti haavaani huolella, vaihtoi suojateippiä vaikka kiemursin tuttujen käsien kosketuksen alla kivusta ja pelosta. Haava parani. Meni umpeen ja lakkasi särkemästä. Jäljelle jäi arpi.

Arpi on yllättävän siisti. Kireä ja punainen, toki. Sen yläpuolella iho on tunnoton, alapuoli kutakuinkin normaali. Välillä sitä kutittaa. Kutittaa niin etten pysty ajattelemaan mitään muuta. Välillä unohdan koko arven. Yleensä en. Kun aloin käydä kunnolla urheilemassa, sain huomata, ettei arpi ole unohtanut. Tietyissä liikkeissä sitä kiristää. Tietyissä liikkeissä jopa vihlaisee. Tiettyjä juttuja en pysty enää tai vielä tekemään. Kroppa ei vain tottele.

Arpi on alavatsallani. Niin alhaalla, että ei sitä kukaan näe. Paitsi julkisissa pukuhuoneissa ehkä, jos katsoo. Ja kesällä, sitten, jos lähden uimaan ja pukeudun rannalle bikineihin. Itse katselen arpea ylhäältä päin, katselen sitä myös peilistä.

Kosketan arpea. Se tuntuu sormen alla liukkaalta. Liu'utan kättäni arven viivaa pitkin. Se on sileä, samaan aikaan jotenkin pehmeä ja kova. Olen huomannut, että pidän arvestani. Aluksi en pitänyt, pelkäsin turhamaisena, miltä se oikein näyttää. Mutta ei se olekaan ruma. Ei se tehnyt minusta rumaa. Se on muuttunut osaksi minua, se on ollut osaltaan muuttamassa minua siksi, mikä juuri nyt olen. Kannan sitä ylpeänä, merkkinä siitä, mitä minulle tapahtui. Merkkinä siitä, mikä osaltaan teki minusta äidin. Se huumaava, monen väkevän tunteen sekoittama yö, jolloin jouduin ensimmäistä kertaa hetkeksi eroon pienestä kuukausia mukanani kulkeneesta ihmeestä, mutta jonka päätteeksi tyttäreni lopulta nukahti syliini.

Arpi varmaan haalenee ajan myötä. Mutta ei se kokonaan katoa. Niin varmaan myös haalenee sen talviyön muisto. Mutta ei kokonaan katoa. Ehkä suurin pelko saisi kadota. Että voisin ajatella syntymää ajattelematta, että mitä jos olisi käynyt toisin. Mitä jos. Mutta en halua unohtaa, miten hän syntyi. Tyttäreni, rakkain.

Siitä syntymästä ihooni jäi punainen arpi. Kannan sitä itsessäni, mielelläni. Merkkinä siitä, miten minusta tuli äiti.