tiistai 25. helmikuuta 2014

Hän hymyilee minulle

En voi lakata katselemasta häntä. Siinä hän tuhisee. Sängylläni. Minun tyttäreni. Minusta syntynyt. Niin pikkuinen siinä vierelläni. Maiskuttaa unissaan nautiskellen vielä äskeisen maidon muistoa huuliltaan.

Katselen nenän kaarta. Niin pikkuinen. Niin täydellinen hyppyri. Minun tyttäreni nenä. Ja poski. Sen silkoinen iho. Nostan varoen kättäni, etten vain havahduta pientä pois horteestaan. Nostan kättäni, ojennan sormeni ja kosketan posken silkkiä. Varoen, hellästi. Hellemmin kuin mitään ennen.

Poski nytkähtää. Pelästyn. Enhän herättänyt häntä hellyydenpuuskassani? Enhän häirinnyt pienen unta omassa kosketuksenkaipuussani?

Huuli värähtää. Tyttö hymyilee. Silmät kiinni, unessaan. Hän hymyilee minulle unensa läpi.

Missä ovat ne liian pitkät vuodet odottaa? Ne suruun ja sen pakahduttavuuteen uponneet unettomat yöt? En tunne niitä enää ihoni alta. Miten niin jouduin odottamaan turhan kauan? Tätä hetkeä olisin odottanut miljoona vuotta lisää. Vieläkin enemmän. Jos joku vain olisi osannut kertoa minulle, että tämä hetki on tulossa. Olisin raivannut tieni tuhat kertaa syvemmän kaipauksen läpi vain tämän hetken tähden.

Mutta enhän minä voinut sitä tietää. Enää minun ei tarvitse olla tietämättä. Nyt hän hymyilee minulle unensa läpi.

Nyt minä tiedän. Se hetki on tässä.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Elämää

Välillä tyttö itkee. Hän itkee niin, että pieni kieli väpättää suussa. Niin, että poskeen ilmestyy pikkuinen kuoppa, aina samaan kohtaan. Niin, että naama muuttuu koko voimallaan kirkkaanpunaiseksi, niin punaiseksi, etten ole tiennyt voivan punaista ollakaan. Niin, että pieni ääni lopulta särkyy ja värisee, määkii ja särisee. Pieni ääni, joka muuttuu vaivihkaa päivä päivältä isommaksi ääneksi. Hän itkee niin, että jokin sisälläni vaatii yrittämään enemmän, paremmin ja tarkemmin, yrittämään ymmärtää, mitä pieni tyttönen koittaa niin kovasti kertoa. Ja samalla jokin toinen sisälläni yrittää muistuttaa, että aina en voi tietää, minä opettelen vasta, minä voin tarjota turvallisen sylin, jossa itkeä, mutta aina en pysty ottamaan sitä itkua pois.

Välillä tyttö hymyilee. Joskus hymy tuikahtaa vain silmäkulmassa, vaihtuakseen taas tavalliseen ihmetyksen ilmeeseen. Välillä taas hymy nostaa suupieltä vinosti ylöspäin. Tyttö katsoo suoraan silmiin ja väläyttää vinon hymyn, aivan kuin kertoakseen, että tässä me nyt ollaan, samassa joukkuessa, puhalletaan yhteen hiileen, ollaan toinen seurana toisellemme. Välillä taas hymy kääntää suuret silmät sikkaralleen, suun apposen ammolleen. Sellaista hymyä en ole nähnyt ikinä missään. Se hymy on tyttäreni hymy ja sitä hymyä hän jakaa valikoidusti. Ja kun sen hymyn onnistuu joskus näkemään, on kaikki mahdollinen siinä, mitään muuta ei tarvita.

Kun pysähtyy ajattelemaan asiaa, alkaa tuntua hyvin kummalliselta, miten riippuvainen toinen voi toisesta olla. Jokainen hetkeni on pyörinyt tytön ympärillä, elämäni on ollut täysin vastasyntyneen äidin elämää. Oma puuro jäähtyy kattilaan, kun pieni tarvitsee minua toisaalla, kun hän todella tarvitsee, ehdin syödä itse hieman myöhemminkin. Toisaalta taas kun menen muualle, puuhailen omiani, ikiomassa rauhassani, saattaa minuun iskeä ikävä. Vaikka tyttö olisi isänsä kanssa vain toisessa huoneessa. Yhtäkkiä saattaa iskeä niin vahva ikävän tunne, että sen voiman ajatteleminen alkaa naurattaa ääneen. Että saan oikeasti kokea niin suurta ikävää niin pikkuruisesta erosta.

Nyt tyttönen alkaa olla jo kovin erilainen kuin vastasyntynyt on. Nyt hän etsii äänellään uusia sävyjä, viihtyy hetkiä vain ympärilleen tuijotellen, ei enää tauotta vaadi syliä välittömään läheisyyteensä. Hän on tiputtanut syntymähiuksensa, mutta uusi tukka kasvaa jo kovaa vauhtia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun hoidin tytön napaa ja odotimme vain, että putoaisi mokoma pois. Hän seuraa katsellaan tarkkaavaisena, kuuntelee puhetta, musiikkia, pesukonetta, ympäristönsä ääniä. Tyttö kasvaa koko ajan, joka päivä jokin muuttuu.

Ei elämä vaihtunut vaaleanpunaiseksi hattarapilveksi. Ei, enkä sitä kuvitellutkaan. Elämä muuttui vauvaperhe-elämäksi. Itkua ja naurua. Syömistä, vaipanvaihtoa, uloslähtemistä, kypärämyssyn aiheuttamaa suuttumusta, vaunun keinumisen herättämää nautintoa. Välillä vähän väsyttää, mutta siinä suhteessa olemme säästyneet aika helpolla. Tämä kaikki on kuitenkin juuri sitä, mitä olen odottanut niin kauan. Elämää pienen ihmeen äitinä.