Minä ja hän. Pieni tyttäreni. Olemme tiiviisti yhtä. En voi mennä kovin kauas, hän huomaa. Ja kaipaa. Pelästyy, että hylkään.
Vaikka enhän minä. En koskaan. En koskaan hylkää häntä. Vielä joskus hän oppii luottamaan siihen. Äiti tulee kyllä, jos ei ihan heti, niin pian. On aina jossain ja rakastaa.
Pieni pää alkaa kääntyillä, ääntely muuttuu hätääntyneeksi. Äiti. Minä. Jos minua ei näy, minut on kutsuttava lähemmäs. Joskus riittää, että näkee. Joskus on päästävä iholle. Joskus porauduttava ihon alle, kaikkien muurien ja kuorten läpi sinne, missä on vain minä. Sinne hän tulee kanssani ja minä annan hänen tulla.
Vaikka välillä tuntuu, että en ehdi mitään muuta, niin aikaa on oikeasti kyllä. Tahtoisin yhä kirjoittaa, purkaa, jakaa, siitä tuli lapsettomuuden myötä tapani ajatella. Mutta en muka ehdi. Muka. Ehtisin kyllä, kunhan vain päättäisin. Yritän enemmän.
Vauvan syntymä ja äidiksi tuleminen oli monelta osalta sen suuntaista kuin olin haaveillut ja kuvitellut. En siltikään osannut aavistaa, miltä tuntuu, kun toinen on niin kiinni minussa.
Pidän siitä. Tahdon olla näin. Maailman tärkeintä pienelle ihmiselle, hetken aikaa elämässä.
Hän kasvaa niin kovin äkkiä. Seitsemän kuukautta ja viikko. Suunnilleen. Silloin mahtui kädelle. Nyt painaa jo kymmenen kiloa ja istuu itse keinussa ja liikkuu lattialla ilman että autan ja tahtoo koskettaa ohi kulkevaa koiraa, hakeutua kaltaistensa pienten lähelle, osaa ilmaista tahtoaan, vaatia, helliä, rakastaa.
Rakastaa. Kyllä minä ennenkin olen rakastanut. Mutta tämä pieni tyttö. Hänen vuokseen tekisin oikeasti kaiken.
