Vuosi

Varmuus siitä, että kaikki menee hyvin. Vaimea pelko, että entä jos ei. Hirveä säikähdys, avuton epätietoisuus. Ikuisuuden kuluttua kuitenkin niin monta vuotta odotettu hetki, jolloin hän parkaisee ensimmäisen kerran.

Juuri sellaista kuin olin kuvitellutkin. Samaan aikaan jotain sellaista, jota ei ikinä osaisi kuvitellakaan.

Tahattomasti lapsettomasta äidiksi.

Vuosi on ollut minulle lempeä. Välillä on ollut vaikeampaa, raskasta, unetonta, epävarmaa, mutta päällimmäisenä tuntuu vilpitön onni. Huonot hetket haalenevat. Hyvissä hetkissä viipyilen.

Vuosi sitten meille syntyi tytär. Vuosien harhailu päättyi kiireelliseen sektioon. Kun pääsin heräämöstä pois aamuyöstä, jäimme lopulta kaksin. Nuuhkin ja tuijotin vauvaa enkä malttanut nukkua. Silloin minä tiesin sen. Kaikki meni hyvin. Ja kaikki menee hyvin.

Lähes vuosi

Tytön syntymästä alkaa olla pian jo vuosi. Kokonainen vuosi. Marraskuun myötä vuoden takaiset muistikuvat alkoivat nousta yhä vahvempina mieleen ja päivittäin koen tunnepuuskauksia muistoina niiltä päiviltä, jolloin laskettu päivä oli jo ohitettu, eikä vauva osoittanut mitään syntymisen merkkejä.

Se tyyni varmuus, että kaikki menee ihan hyvin. Se kamala pelko, kun ymmärsin ettei ehkä menekään. Se suunnaton helpotus, kun terve, parkuva, jättimäisiin peittoihin kääräisty ruttunaama annettiin hetkeksi rintani päälle. Se hetki, kun vastasyntynyt tuotiin lopulta vierelleni tyhjään heräämöön. Se ihmeellinen yö sairaalassa, tutulla osastolla, mutta niin täysin eri roolissa kuin aiemmin. Ei enää lapsettomuuttaan salaa itkeskelevänä kätilöopiskelijana, vaan juuri hetki sitten itse synnyttäneenä, tuoreena äitinä.

Äitinä.

Miten ahnaasti tyttö imi rintaa ja miten kovasti minuun sattui, miten leikkaushaava huusi kipua ja nänni oli tulessa ja se kaikki kipu oli kuitenkin toisarvoista. En malttanut irroittaa tytöstä hetkeksikään. Vain kun oli ihan pakko. Silloinkin tuli heti ikävä.

Hän oli niin kaunis. Niin täydellinen. Niin rakas.

Yhä edelleen koen lapsettomuuden oudon voimakkaana. Vasta nyt todella myös ymmärrän, millaisella voimalla lapsettomuus minua iski. Miten se lamautti minut. Miten pohjattoman surulliseksi muutuin.

Vanhemmuus on vaatinut paljon, myös itseni kanssa. Yön pisimpinä tunteina valvoessani olen käynyt läpi yhä uudelleen niitä tunteita, jotka koin niin sietämättömän kipeinä silloin. Olen myös aktiivisesti yrittänyt välttää sitä, että vaatisin tytärtäni korjaamaan lapsettomuuden aiheuttamaa haavaani. Se ei ole lapsen tehtävä. Se on minun tehtäväni. Olen oppinut jo kääntämään lapsettomuutta vahvuudekseni, löytämään sen kaiken kauheuden mukanaan tuomia voimavaroja. Ymmärtämään itseäni ja sitä, miten lapsettomuuden ansiosta olen onnistunut rakentamaan itseeni aivan erilaista voimaa ja vahvuutta. Kykyä olla myös onnen hetkissä vahvemmin läsnä.

Vuosi sitten tähän aikaan elin elämäni suurinta onnea. Silittelin mahaani, olo oli tukala ja tukalampi. Olin silti niin tyyni, niin onnellinen.

Olen yhä.

Siunattu

Minua väsyttää. Ihan hirveästi. Tyttöä vaivaa allergia ja sen seuraukset ovat piinanneet häntä viime aikoina etenkin öisin. Öisin minulla on valtavasti aikaa kasvattaa äidinhuolta pienestä, liioitella surua siitä, etten osaa auttaa häntä. Vaikka vaiva ei ole suuri, se muuttaa mittasuhteitaan pitkinä pimeinä aamuyön tunteina.

Ne ovat niitä samoja tunteja, jolloin lapsettomuuskriisini kuristi minua kipeimmin. Niitä samoja tunteja, jolloin olin varma siitä, että kaipaukseni tukehduttaa minut siihen paikkaan. Että en selviä, en voi selvitä, en enää päivääkään.

Ja silti aina selvisin.

Minua väsyttää, koska nukun jatkuvasti pätkittäin ja liian vähän. Väsymys tekee minusta kiukkuisen. Kiukku purkaantuu ärtymyksenä. Kohteeksi joutuu mieheni, jolle jäkätän ja joka mielestäni ei huomaa minua arjessa tarpeeksi, nukkuu liian pitkään, siivoaa liian vähän ja katsoo jalkapalloa liian paljon. Puhumme toinen toisillemme rumalla äänellä ja pahoitamme toinen toisemme mielen.

Niin turhaa, niin tarpeetonta.

Eilen aurinko paistoi ja ulkona oli uskomattoman kaunista. Kävelimme tytön kanssa rantaan. Hän osoitteli pienellä kädellään kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja hymyili. Hyrisi ääneen ja hytkyi. Koska kaikki on uutta, ihmeellistä ja ihanaa. Katselimme ja kuuntelimme, miten järven ranta jäätyy. Se sama järvi, jossa kesällä uimme. Se sama järvi, jonka rannalle kesällä muutimme. Elämän ensimmäinen kesä meni ja tuli ensimmäinen syksy. Yhä vielä, päivittäin, niin monta ensimmäistä.

Kyyneleet nousivat silmiini. Olen niin onnellinen. Välillä kiittämätön, mutta annan sen itselleni anteeksi. Niin me ihmiset olemme. Muistan kuitenkin yhä uudelleen ne kaikki syyt, miksi olla kiitollinen.

Ihana mies. Ihana syksy. Ihana uusi koti.

Ihana tytär. Minun kauan kaivattu aarteeni.

Tytär nukkui viime yönä taas levottomasti. Nostin rinnalleni, niinkuin vastasyntyneenä. Rinta vasten rintaa, sydän vasten sydäntä. Taputtelin, keinuttelin, hyräilin, pidin lähellä. Tunsin, miten hän rentoutui, löysi turvapaikan ja antoi unen tulla.

En tiedä, olenko koskaan ennen käyttänyt tätä sanaa. Siunattu. Se sana on tarpeeksi väkevä kuvaamaan, mitä tunsin olevani juuri silloin.

Siunattu.

Kiinni minussa

Minä ja hän. Pieni tyttäreni. Olemme tiiviisti yhtä. En voi mennä kovin kauas, hän huomaa. Ja kaipaa. Pelästyy, että hylkään.

Vaikka enhän minä. En koskaan. En koskaan hylkää häntä. Vielä joskus hän oppii luottamaan siihen. Äiti tulee kyllä, jos ei ihan heti, niin pian. On aina jossain ja rakastaa.

Pieni pää alkaa kääntyillä, ääntely muuttuu hätääntyneeksi. Äiti. Minä. Jos minua ei näy, minut on kutsuttava lähemmäs. Joskus riittää, että näkee. Joskus on päästävä iholle. Joskus porauduttava ihon alle, kaikkien muurien ja kuorten läpi sinne, missä on vain minä. Sinne hän tulee kanssani ja minä annan hänen tulla.

Vaikka välillä tuntuu, että en ehdi mitään muuta, niin aikaa on oikeasti kyllä. Tahtoisin yhä kirjoittaa, purkaa, jakaa, siitä tuli lapsettomuuden myötä tapani ajatella. Mutta en muka ehdi. Muka. Ehtisin kyllä, kunhan vain päättäisin. Yritän enemmän.

Vauvan syntymä ja äidiksi tuleminen oli monelta osalta sen suuntaista kuin olin haaveillut ja kuvitellut. En siltikään osannut aavistaa, miltä tuntuu, kun toinen on niin kiinni minussa.

Pidän siitä. Tahdon olla näin. Maailman tärkeintä pienelle ihmiselle, hetken aikaa elämässä.

Hän kasvaa niin kovin äkkiä. Seitsemän kuukautta ja viikko. Suunnilleen. Silloin mahtui kädelle. Nyt painaa jo kymmenen kiloa ja istuu itse keinussa ja liikkuu lattialla ilman että autan ja tahtoo koskettaa ohi kulkevaa koiraa, hakeutua kaltaistensa pienten lähelle, osaa ilmaista tahtoaan, vaatia, helliä, rakastaa.

Rakastaa. Kyllä minä ennenkin olen rakastanut. Mutta tämä pieni tyttö. Hänen vuokseen tekisin oikeasti kaiken.

Arpi

Muistona sektiohaavastani vatsani poikki kulkee punainen arpi. Se ei ole suora, vaan vähän väräjävä, ei kovin leveä, yllättävän lyhyt. Se kulkee vasemmalta oikealle tai oikealta vasemmalle, mistäpä minä tiedän, kumpaan suuntaan haava avattiin.

Alkuun se oli kovin kipeä. Sitten se repesi. Mies hoiti haavaani huolella, vaihtoi suojateippiä vaikka kiemursin tuttujen käsien kosketuksen alla kivusta ja pelosta. Haava parani. Meni umpeen ja lakkasi särkemästä. Jäljelle jäi arpi.

Arpi on yllättävän siisti. Kireä ja punainen, toki. Sen yläpuolella iho on tunnoton, alapuoli kutakuinkin normaali. Välillä sitä kutittaa. Kutittaa niin etten pysty ajattelemaan mitään muuta. Välillä unohdan koko arven. Yleensä en. Kun aloin käydä kunnolla urheilemassa, sain huomata, ettei arpi ole unohtanut. Tietyissä liikkeissä sitä kiristää. Tietyissä liikkeissä jopa vihlaisee. Tiettyjä juttuja en pysty enää tai vielä tekemään. Kroppa ei vain tottele.

Arpi on alavatsallani. Niin alhaalla, että ei sitä kukaan näe. Paitsi julkisissa pukuhuoneissa ehkä, jos katsoo. Ja kesällä, sitten, jos lähden uimaan ja pukeudun rannalle bikineihin. Itse katselen arpea ylhäältä päin, katselen sitä myös peilistä.

Kosketan arpea. Se tuntuu sormen alla liukkaalta. Liu'utan kättäni arven viivaa pitkin. Se on sileä, samaan aikaan jotenkin pehmeä ja kova. Olen huomannut, että pidän arvestani. Aluksi en pitänyt, pelkäsin turhamaisena, miltä se oikein näyttää. Mutta ei se olekaan ruma. Ei se tehnyt minusta rumaa. Se on muuttunut osaksi minua, se on ollut osaltaan muuttamassa minua siksi, mikä juuri nyt olen. Kannan sitä ylpeänä, merkkinä siitä, mitä minulle tapahtui. Merkkinä siitä, mikä osaltaan teki minusta äidin. Se huumaava, monen väkevän tunteen sekoittama yö, jolloin jouduin ensimmäistä kertaa hetkeksi eroon pienestä kuukausia mukanani kulkeneesta ihmeestä, mutta jonka päätteeksi tyttäreni lopulta nukahti syliini.

Arpi varmaan haalenee ajan myötä. Mutta ei se kokonaan katoa. Niin varmaan myös haalenee sen talviyön muisto. Mutta ei kokonaan katoa. Ehkä suurin pelko saisi kadota. Että voisin ajatella syntymää ajattelematta, että mitä jos olisi käynyt toisin. Mitä jos. Mutta en halua unohtaa, miten hän syntyi. Tyttäreni, rakkain.

Siitä syntymästä ihooni jäi punainen arpi. Kannan sitä itsessäni, mielelläni. Merkkinä siitä, miten minusta tuli äiti.

Ensimmäinen

Ensimmäinen vaunulenkki. Ensimmäinen kylpy. Ensimmäinen hymy. Ensimmäinen nauru. Ensimmäinen kyynel. Ensimmäinen julkinen imetys. Ensimmäinen omassa sängyssä nukuttu päiväuni. Ensimmäinen kerta, kun pukeudutaan mekkoon.

Ensimmäinen junamatka. Ensimmäinen kahvilakäynti. Ensimmäinen vauvakerho. Ensimmäinen kerta ulkona ilman vauvaa. Ensimmäinen kerta, kun vauva on ulkona ilman minua.

Ensimmäinen kirja. Ensimmäinen mustikkainen jalanjälki paperilla. Ensimmäiset vaatteet, jotka jäävät pieneksi. Ensimmäinen kerta, kun käsi tarttuu kiinni leluun.

Ensimmäinen yhteinen laulu. Ensimmäinen kerta ulkona kantorepussa. Ensimmäiset aurinkolasit. Ensimmäinen oksennus sohvalla. Ensimmäistä kertaa leikatut varpaankynnet.

Tyttö on jo kolmen kuukauden ikäinen. Vähän yli. Tänään on kuitenkin tasan vuosi siitä, kun ensimmäistä kertaa elämässäni raskaustestiin ilmestyi haalean hailura viiva sen toisen, kirkkaan ja yksinäisen ystäväksi.

Ensimmäinen merkki siitä, että elämäni tulee muuttumaan.

Nyt elän sen muuttuneen elämäni ensimmäistä kevättä. Tyttäreni ensimmäinen kevät. Ensimmäinen kerta, kun aurinko paistaa näin kirkkaasti suoraan sydämeeni. Toinen aurinko loistaa tyttäreni kasvoilla. Päivät kuluvat, tyttö kasvaa ja yhä vain minä ihmettelen, miten tässä kävi näin hyvin. Olen onnellinen.

Hän hymyilee minulle

En voi lakata katselemasta häntä. Siinä hän tuhisee. Sängylläni. Minun tyttäreni. Minusta syntynyt. Niin pikkuinen siinä vierelläni. Maiskuttaa unissaan nautiskellen vielä äskeisen maidon muistoa huuliltaan.

Katselen nenän kaarta. Niin pikkuinen. Niin täydellinen hyppyri. Minun tyttäreni nenä. Ja poski. Sen silkoinen iho. Nostan varoen kättäni, etten vain havahduta pientä pois horteestaan. Nostan kättäni, ojennan sormeni ja kosketan posken silkkiä. Varoen, hellästi. Hellemmin kuin mitään ennen.

Poski nytkähtää. Pelästyn. Enhän herättänyt häntä hellyydenpuuskassani? Enhän häirinnyt pienen unta omassa kosketuksenkaipuussani?

Huuli värähtää. Tyttö hymyilee. Silmät kiinni, unessaan. Hän hymyilee minulle unensa läpi.

Missä ovat ne liian pitkät vuodet odottaa? Ne suruun ja sen pakahduttavuuteen uponneet unettomat yöt? En tunne niitä enää ihoni alta. Miten niin jouduin odottamaan turhan kauan? Tätä hetkeä olisin odottanut miljoona vuotta lisää. Vieläkin enemmän. Jos joku vain olisi osannut kertoa minulle, että tämä hetki on tulossa. Olisin raivannut tieni tuhat kertaa syvemmän kaipauksen läpi vain tämän hetken tähden.

Mutta enhän minä voinut sitä tietää. Enää minun ei tarvitse olla tietämättä. Nyt hän hymyilee minulle unensa läpi.

Nyt minä tiedän. Se hetki on tässä.

Elämää

Välillä tyttö itkee. Hän itkee niin, että pieni kieli väpättää suussa. Niin, että poskeen ilmestyy pikkuinen kuoppa, aina samaan kohtaan. Niin, että naama muuttuu koko voimallaan kirkkaanpunaiseksi, niin punaiseksi, etten ole tiennyt voivan punaista ollakaan. Niin, että pieni ääni lopulta särkyy ja värisee, määkii ja särisee. Pieni ääni, joka muuttuu vaivihkaa päivä päivältä isommaksi ääneksi. Hän itkee niin, että jokin sisälläni vaatii yrittämään enemmän, paremmin ja tarkemmin, yrittämään ymmärtää, mitä pieni tyttönen koittaa niin kovasti kertoa. Ja samalla jokin toinen sisälläni yrittää muistuttaa, että aina en voi tietää, minä opettelen vasta, minä voin tarjota turvallisen sylin, jossa itkeä, mutta aina en pysty ottamaan sitä itkua pois.

Välillä tyttö hymyilee. Joskus hymy tuikahtaa vain silmäkulmassa, vaihtuakseen taas tavalliseen ihmetyksen ilmeeseen. Välillä taas hymy nostaa suupieltä vinosti ylöspäin. Tyttö katsoo suoraan silmiin ja väläyttää vinon hymyn, aivan kuin kertoakseen, että tässä me nyt ollaan, samassa joukkuessa, puhalletaan yhteen hiileen, ollaan toinen seurana toisellemme. Välillä taas hymy kääntää suuret silmät sikkaralleen, suun apposen ammolleen. Sellaista hymyä en ole nähnyt ikinä missään. Se hymy on tyttäreni hymy ja sitä hymyä hän jakaa valikoidusti. Ja kun sen hymyn onnistuu joskus näkemään, on kaikki mahdollinen siinä, mitään muuta ei tarvita.

Kun pysähtyy ajattelemaan asiaa, alkaa tuntua hyvin kummalliselta, miten riippuvainen toinen voi toisesta olla. Jokainen hetkeni on pyörinyt tytön ympärillä, elämäni on ollut täysin vastasyntyneen äidin elämää. Oma puuro jäähtyy kattilaan, kun pieni tarvitsee minua toisaalla, kun hän todella tarvitsee, ehdin syödä itse hieman myöhemminkin. Toisaalta taas kun menen muualle, puuhailen omiani, ikiomassa rauhassani, saattaa minuun iskeä ikävä. Vaikka tyttö olisi isänsä kanssa vain toisessa huoneessa. Yhtäkkiä saattaa iskeä niin vahva ikävän tunne, että sen voiman ajatteleminen alkaa naurattaa ääneen. Että saan oikeasti kokea niin suurta ikävää niin pikkuruisesta erosta.

Nyt tyttönen alkaa olla jo kovin erilainen kuin vastasyntynyt on. Nyt hän etsii äänellään uusia sävyjä, viihtyy hetkiä vain ympärilleen tuijotellen, ei enää tauotta vaadi syliä välittömään läheisyyteensä. Hän on tiputtanut syntymähiuksensa, mutta uusi tukka kasvaa jo kovaa vauhtia. Siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun hoidin tytön napaa ja odotimme vain, että putoaisi mokoma pois. Hän seuraa katsellaan tarkkaavaisena, kuuntelee puhetta, musiikkia, pesukonetta, ympäristönsä ääniä. Tyttö kasvaa koko ajan, joka päivä jokin muuttuu.

Ei elämä vaihtunut vaaleanpunaiseksi hattarapilveksi. Ei, enkä sitä kuvitellutkaan. Elämä muuttui vauvaperhe-elämäksi. Itkua ja naurua. Syömistä, vaipanvaihtoa, uloslähtemistä, kypärämyssyn aiheuttamaa suuttumusta, vaunun keinumisen herättämää nautintoa. Välillä vähän väsyttää, mutta siinä suhteessa olemme säästyneet aika helpolla. Tämä kaikki on kuitenkin juuri sitä, mitä olen odottanut niin kauan. Elämää pienen ihmeen äitinä.

Äiti

Aluksi tuntui kummalliselta sanoa sitä ääneen. Siksi kutsuin itseäni etunimelläni vauvalle leperrellessäni. En osannut sanoa äiti. Mikä äiti? Äiti on minulle oma äitini. Äiti on minulle sana, joka muuhun kuin omaan äitiini kohdistettuna on aiheuttanut vain vilunväristyksen selkärangassani. Se on kuopaissut pohjalta asti sitä vanhaa pimeää kaipausta, sitä katkeruuttakin, jossa lapsettomuustaipaleellani velloin ja jota olen yrittänyt haudata jonnekin menneisyyden muistojen joukkoon.

Sillä se on nyt menneisyyttä. Nyt on toisin. Nyt on niin täydellisen toisin.

Aluksi se oli vaikeaa. Äiti. Minä. Tyttäreni. Nyt se tuntuu siltä niin kuin olisi ollut aina. Aina hän on ollut juuri se lapsi, jota minä odotin. Juuri hänen peräänsä minä itkin, juuri hänen vuokseen minä romahdin, juuri hänen takiaan minä jaksoin nousta aina uudelleen. Ei se olisi voinut olla kukaan muu kuin juuri hän.

Eikä hän olisi voinut tulla mihinkään toiseen aikaan, ei toiseen paikkaan.

Eikä minulla ollut muuta reittiä äidiksi kuin tämä. Siihen minä haluan omalla kohdallani uskoa ja siihen minä nyt uskon.

Eikä minun tarvitse enää kavahtaa sitä sanaa. Äiti. En enää edes kuiskaa sitä vain hiljaa. Sanon sen ääneen, se ei enää riko minua. Kaunis kuvitelma ei enää hajoa pieniksi pirstaleiksi, jos uskallan puhua siitä liian lujaa. Enää ei haittaa, vaikka joku toinen kuulisi. Se ei ole enää kuvitelmaa, se on tämä hetki juuri tässä näin.

Juuri nyt minä olen äiti. Vihdoin minä olen äiti. Olen rakkaan tyttäreni äiti.

Kaksiviikkoinen

Lapsemme on nyt kahden viikon ikäinen. Nämä kaksi viikkoa ovat olleet jokseenkin taianomaisia. Ajatukset eivät yllä mihinkään muuhun kuin syntymään ja siihen, mitä saimme tuoda kaiken odotuksen jälkeen sairaalasta kotiin. Pieni ihmeemme. Tuossa hän nyt nukkuu ja ähkii unissaan, isänsä sylissä, meidän sohvallamme.

Olen yrittänyt kirjoittaa auki synnytystäni. En ole pystynyt. Vaikka laitokselta kotiin lähtiessäni vakuuttelin, ettei tapahtumista jäänyt minulle mitään traumoja ja vaikka vakuuttelin niin ihan vilpittömin mielin, on ajan kuluminen osoittanut, että niin helpolla en tapahtuneista selvinnyt. Vielä en pysty siitä edes kirjoittamaan. En, vaikka kaikki meni ihan oikeasti lopulta kuitenkin aika hyvin. Silti, kun vain päästänkin mieleeni ajatuksen siitä, että lapsemme oli koko ajan vaarassa, jota kukaan ei huomannut eikä voinut huomatakaan, en pysty menemään sen pidemmälle. Annan itselleni nyt aikaa. Käsittelen asiaa pikkuhiljaa, enkä aio jättää sitä mieleeni keskeneräisenä kaivelemaan.

Muuten olen onnellinen. Aika on menettänyt merkityksensä. Elän hetken kerrallaan ja yritän ymmärtää, että tässä hän nyt on. Meidän rakas tyttäremme. Ja miten ihmeellinen hän onkaan. Niin suloinen, niin kaunis.

Kiitos kaikille onnitteluista. Jokaisen olen tallettanut mieleeni, antanut jokaisen onnentoivotuksen kasvattaa oman onneni määrää. Ja se onni on aivan suunnaton. Sydän täynnä kiitollisuutta.

Kauan kaivattu

Kauan kaivattu tyttäremme syntyi jännittävien vaiheiden jälkeen kiireellisellä sektiolla 29.12. hieman ennen puoltayötä. Sekä äiti että tytär voivat hyvin. Väsyneitä, mutta onnellisia.

Kiitos kaikille, jotka ovat meitä ajatelleet. Palaan kertomaan enemmän, myöhemmin, sitten kun on sen aika.

Nyt annan sydämen pakahtua.