Kuilu

En ole lukenut aikoihin tuota edellistä blogiani. Sinne valutin tekstikaupalla omaa pahaa oloani. Sitä oloa, johon meinasin tukehtua, kuristua ja hukkua.

Tänä aamuna palasin. Ahdistus, epätoivo, paha mieli. Toiveikkuus, tulevaisuus, mahdollisuus. Huomasin, etten ole unohtanut siitä mitään.

Enkä halua unohtaa sitä. Kun olen täysin rehellinen itselleni, minun on pakko myöntää, että en enää pystynyt uskomaan onnelliseen loppuun. En pystynyt uskomaan raskauteen. Näin itseni tarpomassa itku kurkussa toistuvien, epäonnistuneiden hoitojen läpi ja vajoavan omaan surkeuteeni. Mutta en nähnyt onnellista loppua.

Tai eihän se ole mikään loppu. Se on vain uusi risteys, uusi tie. Matka seuraavaan paikkaan.

Ja nyt olen tässä. Kaikki on toisin, mutta samaan aikaan minä olen se sama Ainu edelleen. Ja minä muistan yhä, miltä se tuntui.

Herätä yöllä kauhuun. Nähdä unta siitä, että sylissäni on vuosia odotettu lapseni ja yhtäkkiä hän putoaa kuiluun, enkä mahda sille mitään. Vaikka haluan hypätä perään, jään kuin kahlittuna reunalle huutamaan. Kukaan ei kuule minun hätääni.

Viime yönä heräsin poltteeseen pohkeissani. Suonenvedoksikin kutsuttu lihaskramppi. Kuin joku olisi iskenyt puukon sääreeni, viiltänyt jalkani poikki. Huohotin hädissäni hetken, kunnes tajusin, ettei kipu ole sielussani, vaan jalassani. Hetkessä kipu kutistui pikkuruiseksi mitättömäksi rusinaksi. Kipu pohkeessa, ei se mitään. Samanlaiseen kipuun olen herännyt niin monena yönä aiemmin, mutta silloin se kipu on lävistänyt sydämeni.

Nyt sydämeni väpättää onnea ja kiitollisuutta. Lapseni ei ole enää kuvitelmaa. Minä tunnen hänen potkunsa ja kuperkeikkansa. Minä voin ojentaa käteni ja tunnustella hänen pikkuruista jalkapohjaansa. Kuilua ei enää ole.

Mutta sitä kuilua minä en ole unohtanut.

Nälkä

Niin. Otsikossa on viime aikojen päällimmäinen ajatus tiivistettynä. Nälkä. Koko ajan. Tekee mieli syödä ja oikeasti mahassa kurnii. En ihan hirveästi ole syömisiäni rajoittanut, ajatuksen kanssa vain lisännyt tuoreita kasviksia ja hedelmiä. Mutta olen kyllä myös herkutellut epäterveellisyyksillä aika surutta. Sitä osastoa saisin oikeasti hieman hillitä. Ja tuo mahani tuntuu niin kovin suurelta. Naurattaa pelkkä ajatuskin siitä, että luultavasti ja ennenkaikkea toivottavasti se tuossa vielä kolmisen kuukautta on ja kasvaa. Nyt jo nahka tuntuu niin kireältä, että en voinut etukäteen kuvitellakaan. Mutta silti tämä maha on ihana. En vaihtaisi mihinkään.

Ja meidän tyttö möyrii. Voi hyvänen aika sentään miten hän möyriikään. Nyt on vielä hyvin tilaa ja hän venyttelee ja kääntyilee ja oikoo jalkojaan. Joku aika sitten minulle kävi pienen pieni onnettomuus, jossa kolautin mahani oikean puolen niin, että pelästyin todella ja koin luultavasti elämäni ensimmäiset huono äiti -itsesyytökset. Mutta mitään jälkiseuraamuksia tapaus ei aiheuttanut ja lääkärikin on minut ja vauvan sen jälkeen tarkastanut ja todennut kaiken olevan kunnossa. Yksi asia vain muuttui.

Ennen kolautusta tyttönen tykkäsi oleskella oikealla puolella mahaa. Kolauksen jälkeen hän muutti vasemmalle. Ehkä nämä asiat eivät liity toisiinsa millään tavalla, mutta minua huvittaa ajatus siitä, että tyttö hermostui ja vaihtoi paikkaa. Mutta joka tapauksessa nyt hänet tuntee mahan vasemmalta puolelta todella selvästi ja oikealla puolella saa kutitella pieniä jalkoja, joita hän oikoo kohti kylkeäni. Se on huvittavaa ja hypnotisoivaa.

Kaiken kaikkiaan olen edelleen siinä vaiheessa, että pystyn nauttimaan raskaana olemisesta ihan täysillä. Jokainen päivä on jännittävä, jokaisena päivänä hätkähdän ajatusta siitä, että meidän rakas kaivattu pikkuisemme ihan oikeasti asustaa minun sydämeni alla.

Yksinäisyydestä

Olen muuttanut opintojen perässä vieraaseen kaupunkiin yli kymmenen vuotta sitten. Silloin tunsin täältä vain mieheni, johon olin korviani myöten rakastunut ja jonka vuoksi olisin muuttanut mihin vain.

Olin kuitenkin vuosikausia jotenkin hukassa ja onneton. Syitä on varmasti monia, enkä niitä menneitä halua enää sen tarkemmin ruotia. Mutta nyt, kun mietin aiempaa aikaa, en ymmärrä omaa pahaa oloani. Silloinkin kaikki oli kuitenkin niin hyvin, loppujen lopuksi. Ehkä ne olivat vain kasvukipuja.

Olen kymmenen vuoden aikana kotiutunut tänne. En halua enää pois. Täällä me olemme rakentaneet elämäämme ja tänne meillä on suunnitteilla tulevaisuus pehmoisine pilvilinnoineen ja arkisine rahahuolineen. Olen onnellisempi kuin koskaan ennen. Silti sama pieni tunne, joka on ehkä koko elämäni välillä voimakkaampana, välillä hiljaisempana elänyt sisälläni, muistuttelee olemassaolostaan.

Yksinäisyys. Tunnen itseni välillä kovin yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Vaikka ympärillä onkin mukavia ihmisiä, silti. Vauvan odotuksen myötä se tunne on levinnyt. Ei täällä asu ketään, kenelle voisin hädän tai riemun tai tylsyyden hetkellä epäröimättä soittaa. Sellaisia ihmisiä on, mutta kaukana, matkan päässä. Vauva potkii, olen onnellinen, haluaisin jakaa jonkun kanssa, mutta istun iltaisin kotona yksin. Vaikka monesti viihdynkin, viihdyn oikein hyvin. Olisi silti joskus niin mukavaa, jos voisi vain soittaa jollekin, piipahtaa iltateelle, käydä ennalta suunnittelemattomalla kävelylenkillä.

Mitä sitten, kun vauva syntyy? En halua jäädä kaksioomme jumiin. Haluan viedä häntä paikkoihin, tutustuttaa ihmisiin, näyttää hänelle elämää. Jakaa arkea. Pelkään, että yksinäisyys leviää. Olen alkanut tutkia sillä silmällä lähiseudun aktiviteetteja vauvaelämää eläville. Mutta en oikein tiedä. Lapsettomuus on yhä niin syvällä sisimmässä, että jotenkin ajatus perhekerhoiluista tuntuu kummalliselta. Vierauden tunne läikähtelee edestakaisin, kun selailen mahdollisia tulevia ihmisten ilmoille johdattelevia harrastuksia. Ja jos johonkin liitetään sana "mamma", nousee karvani heti pystyyn. En minä ole eikä minusta tule mitään mammaa. Ei.

Pieniä vaivoja ja herkkiä hetkiä

Huomisaamuna olen menossa sokerirasituskokeeseen. Olen sen ikäinen ensisynnyttäjä, että seulontaan osallistumista suositellaan ja onhan se toki hyvä, että tutkitaan.

Mutta kyllä minua vähän hirvittää. Pahoinvointini oli jo välillä muutaman viikon tyystin poissa ja ehdin jo huokaista helpotuksesta sen osalta. Liian aikaisin. Tänä aamunakin kesken puuronkeittelyiden piti juosta vessaan yökkäilemään ja tällä kertaa oksentaminen teki erityisen kipeää. Toivottavasti huomenna olisi yksi niistä päivistä, jolloin pahoinvointi pysyy poissa ja sokerirasituskokeen tekeminen sen myötä onnistuisi.

Olen ollut myös viime päivinä tavallista väsyneempi. Takana on yksi onneton yö, jolloin unet jäivät parin tunnin mittaisiksi, se taisi sekoittaa unirytmiäni pahanpäiväisesti ja niitä velkoja makselen edelleen.

Muuten asiat tuntuvat olevan juuri kohdillaan. Selkäkipu on välillä kova, mutta toisaalta helpottaa välillä kokonaan ja muita kipuja ei oikeastaan ole, joten liikkuminen on vielä melko vaivatonta sekä mukavaa. Pikkuisen potkut ja kuperkeikat tuntuvat todella vahvoina, joten iltaisin olenkin nyt saanut keskittyä nautiskelemaan kynttilänvalosta ja kahdenkeskisistä seurusteluhetkistä. Tunnen hyvin voimakkaan yhteyden lapseeni näinä kallisarvoisina iltoina. Mahani heiluu ja kohoilee, pienen potkun tunteminen on jokaisella nytkähdyksellä yhtä uskomatonta ja sykähdyttävää. Oma sydän heittää volttia samaan tahtiin pienen kanssa.