tiistai 30. heinäkuuta 2013

Rakenneultra

Rakenneultra on nyt takana. Vauvan potkut tuntuvat selvästi. Pahin pahoinvointi on pysynyt sairaalareissun jälkeen poissa, pieniä oksetuksia ei edes riesaksi huomaa. Jossain vaiheessa minua piinannutta selkäsärkyäkään en ole enää edes muistanut koskaan olleenkaan. Kaikki on nyt käsittämättömän hyvin.

Rakenneultrassa oli mielenkiintoista seurata ja kuunnella perinpohjaista rakenteiden tarkkailua. Kaikki oli juuri niin kuin pitääkin ja vauvan mitat vastasivat sopusuhtaisesti viikkoja. Pieni köllötteli pää alaspäin, naama selkärankaani kohti, joten kasvojen kuvaaminen oli hieman haastavaa, vaikka mukava ultraaja yritti jopa erikseen vartavasten ottaa meille kolmiulotteisen potretin pikkuisen kasvonpiirteistä. Mutta niitä me kyllä ehdimme vielä varmasti tuijottaa ja ihailla ja piirtää eteemme loputtomasti.

Jos pientä pystynenäänsä piilottelikin, sukupuolensa suhteen ei meidän vauva ollut kovin kaino. Levitteli jalkojaan ja tarjosi kyllä niin suoran näkymän haaroväliinsä, ettei suoremmasta väliä. Hyvin vahva lupaus siis saatiin meidän pikkuisen sukupuolesta. Minä olin etukäteen sitä mieltä, että on tässä matkan varrelle sen verran ehtinyt jännitystä karttua, että sukupuolta en välittäisi enää jännitellä, jos toisenlainen mahdollisuus tarjotaan. Mies ei olisi välttämättä halunnut tietää, mutta ei hän ollut toisaalta vastaankaan. Joten minun toiveideni mukaan mentiin tässä asiassa. Kyllä minä sen varmasti tännekin vielä paljastan, mutta en ihan vielä. Saa heittää arvauksen, jos huvittaa.

Juuri tälläkin hetkellä meidän pieni koputtelee alavatsaani. Kuin kertoakseen, että siellä hän on. Jo nyt niin iso osa meidän elämäämme. Ja minä saan olla juuri hänen äitinsä.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Puoliväli

Raskauteni on tänään puolivälissä. Aika on kulunut suhteellisen äkkiä. Joka päivä raskaus pyörii mielessä. Siitä huolimatta emme ole vielä alkaneet varustautua uuden perheenjäsenemme vastaanottamisen materiaaliseen puoleen sen kummoisemmin. Olen ostanut kirpputorilta vähän vaatteita sekä neulonut jotain itse. Olemme miettineet, mihin pienessä asunnossamme saisimme sullottua pinnasängyn ja mitä muita huonekalujen uudelleenjärjestelyitä meidän kannattaisi tehdä. Vaunuja olen tutkinut ja tiedän suunnilleen, mitä haluaisin. Mutta aikaa meillä on vielä. Aikaa haaveilla ja suunnitella.

Päätin uskaltautua puolivälin kunniaksi laittamaan tänne vielä yhden kuvan. Tänä aamuna otettu, raskausviikkoja kasassa 20+0. Ei vielä mikään suuren suuri, mutta meille sitäkin tärkeämpi.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Älä stressaa

Avoimen lapsettomuuteni aikana olen törmännyt monenlaisiin, toki aina hyvää tarkoittaviin neuvoihin ja kannustuksiin. Aika harvoin ne toimivat siten, miten on vilpittömästi aiottu. Ennemminkin ne ovat saaneet minut vaikenemaan ja pakenemaan omiin ajatuksiini. Silti sydämessäni arvostan sitä, miten ihmiset haluavat ilmaista myötätuntoaan ja tukeaan, vaikka kömpelöstikin ja vaikka he sanoillaan saattavat tahtomattaan satuttaa vain lisää.

Yksi yleisimmistä kannustimista, joita tahattomasti lapseton saa kuulla lienee kaikkien tuntema tarina siitä yhdestä pariskunnasta, joka yritti lasta monta vuotta, mutta sitten he lopettivatkin stressaamisen ja - hupsista keikkaa - olivat käden käänteessä raskaana. Älä stressaa, siinä avain onneen.

Minä haluan kertoa toisenlaisen tarinan. Sitä saa vapaasti käyttää, kertoa eteenpäin tarinaa Ainusta, joka stressasi, mutta tuli silti lopulta raskaaksi. Miten kaikesta elämään liittyvästä stressistä huolimatta on aivan mahdollista, että se voi onnistua.

Keväällä minun täytyi työskennellä neljän kuukauden aikana viidessä eri työpaikassa. Aina eri ihmiset, eri käytännöt, eri kuviot, eri ympäristöt. Aina sopeutuminen siihen, keitä ympärillä olevat ihmiset ovat, miten he minuun suhtautuvat, minkälaisia asioita oma työnkuva oikein pitääkään sisällään, mitenpäin täytyy missäkin olla. Jatkuva uuteen opettelemisen stressi ja aina, kun aloin tuntea oloni pikkuisen kotoisammaksi ja mukavammaksi, tuli aika siirtyä uuteen paikkaan. Ja sama rumba alusta. Stressaavaa siis.

Jouduin muun muassa yhdessä vaiheessa työskentelemään päivittäin sekä keskenmenon juuri kokeneiden että raskauden keskeyttämiseen päätyneiden kanssa. Erilaisten raskausvaivojen kanssa. Nämä teemat eivät antaneet minun hetkeksikään unohtaa sitä, missä oman elämäni solmut ja kipupisteet sijaitsivat. Stressaavaa siis.

Aloin epäillä jo koko uravalintaani. Lapseton kätilö, se oli aluksi tuntunut itsestäänselvältä ratkaisulta, mutta pikkuhiljaa tunsin ahdistuksen kasvavan. Vuodesta toiseen raskauksia ja syntymiä ja vauvoja. Muille, ei minulle. Ei hetkenkään rauhaa. Stressaavaa siis.

Opinnoissani minulle pääsi kasautumaan kirjallisia tehtäviä. Siinä ne olivat, edessäni ja takanani ja vaativat huomiota ja keskittymistä ja lukemista ja kirjoittamista. Ja koko ajan minusta tuntui siltä, että pääni räjähtää, enkä selviä ajoissa mistään. Että en saa tehtyä lopulta yhtään mitään ja epäonnistun tässäkin, tälläkin kertaa. Stressaavaa siis.

Alkionsiirtoon liittyvä aikataulutus meni kerta toisensa jälkeen eri syistä mönkään. Milloin oli itsenäisyyspäivää, milloin joulua, milloin ovulaatio jäikin tulematta. Kuukausi toisensa perään ei mikään näyttänyt loksahtavan edes vahingossa kohdalleen. Aloin olla epätoivoinen ikuiselta tuntuvaan odottamiseen ja aina uuden pettymyksen vastaanottamiseen. Odotukseni hoitoja kohtaan olivat nollassa ja välillä jopa toivoin vain, että kaikki olisi jo ohi. Että pääsisin irti tästä helvetistä ja voisin alkaa rakentaa elämääni uusista palasista. Stressaavaa siis.

Kaiken tämän keskellä rakkaan läheiseni kunto romahti yhtäkkiä. Hän teki pari viikkoa kivuliasta kuolemaa, kunnes nukkui pois. Samana päivänä, kun sain tiedon hänen kuolemastaan, tein elämäni ensimmäisen hailean positiivista lupailevan raskaustestin.

Kaiken tämän keskellä tulin raskaaksi.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Aamutuimaan

Heräsin aamutuimaan outoon tunteeseen. Kyllä, tietenkin minulla oli pissahätä, niin on joka aamu. Kyllä, tottakai minua janotti, niin janottaa joka aamu. Kyllä, olin nälkäinen, niin olen aina herätessäni. Mutta lisäksi oli jotain muutakin.

Joku koputteli vatsaani. Sisältäpäin. Tömpsäys toisensa perään kohti napaani. Ei mitään kuplintaa tai epämääräistä hivelyä. Ei epäilyksen sijaakaan. Kunnon potkuja, niin napakoita, että ne saivat minut havahtumaan hereille.

Ne olivat ensimmäiset selvät potkut, joita ei tarvinnut arvailla eikä kuulostella. Ja niitä tuli monta.

Jäin sänkyyn makaamaan hipihiljaa. Hivutin käteni vatsalleni ja tunsin hänet jokaisella aistillani. Mieheni nukkui sikeästi vierelläni ja minä hymyilin vain ja olin olemassa. Kaikki mennyt tuska oli hetkeksi poispyyhkäisty. Maailmassa ei ollut mitään muuta kuin me kolme. Siinä hetkessä oli kaikki, mistä täydellinen onni on rakennettu. Siinä hetkessä minä sain olla täydellisen onnellinen.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Meidän laulumme

Olen laulanut erityisesti tätä laulua pikkuiselle meidän ollessamme kahdestaan.


Ihmeekseni en ole ollut raskausaikana mitenkään erityisen herkkämielinen. Mutta tämä on saanut kyyneleet kihoamaan silmiini. Olen halunnut laulaa tätä suoraan lapselleni, suoraan rakkaalleni. Samalla olen elänyt läpi niitä tunteita, joissa rämmin kaivatessani välillä epätoivoisesti omaa lastani. Välillä todellakin tuntui, että unohdin, miten helppoa on puhua ja laulaa.

Välillä se puolestaan iskee salaman lailla läpi tajuntani. Meille on tulossa lapsi. Ihan oikeasti. Meidän lapsemme on jo luonamme. Voin laskea käteni vatsalleni ja laulaa hänelle, voin kertoa, kuinka paljon häntä olen rakastanut ja kuinka paljon vielä tulenkaan rakastamaan.

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Osastolla

Olen viime päivinä voinut todellakin pahoin. Koko raskausajan kestänyt pahoinvointi jatkuu yhä, mutta nyt se tuntui riistäytyvän täysin käsistä. Lisäksi pääni on ollut kauhean kipeä, yötä päivää. Olen kuluneella viikolla oksennellut aamusta iltaan ja öisin samalla itkeskellen räjähtämispisteessä olevaa päätäni.

Torstaina mitta tuli täyteen ja soitin neuvolaan. Sain puhelimessa myötätuntoa ja sympatiaa ja vilpittömän halun löytää ratkaisu pahaan olooni. Minut laitettiin synnytysvastaanotolle ja sieltä päädyin nesteytettäväksi osastolle.

Aamulla heräsin uutena ihmisenä. Poissa oli viiltävä särky, eikä minua edes yökkäyttänyt lainkaan. Tunne oli sanoinkuvaamattoman kepeä.

Hyvältä tuntui myös se, että eilen pääsin kurkkaamaan vähän vauvaa samalla kun minut tutkittiin. Vauva oli todella vilkas, ei pysynyt paikallaan hetkeäkään. Polski siellä hyvässä lapsivesimäärässä. Hänellä on kaikki hyvin ja hän kasvaa mainiosti huteravointisesta äidistään huolimatta.

Oli myös mukavaa törmätä sairaalassa niin ystävällisiin hoitajiin ja lääkäreihin. Sairaalat eivät ole minulle mitään unelmapaikkoja, vaikka sellaiseen lopulta tulen varmasti töihinkin päätymään. Illalla harmitti hetken, kun lääkäri ei lähettänytkään minua kotiin vaan osastolle, mutta oikea ratkaisuhan se oli. Ja hyvä, että minua oikeasti hoidettiin, eikä taputettu vain päähän ja sanottu, että joskus raskaanaolemiseen kuuluu myös pahoinvointisuus.

Nyt olen kotona ja huokaisen. Olo on parempi ja mieli kevyt siltä osin, että tiedän vauvallani olevan kaikki kunnossa. Tuntui myös mukavalta puhua kätilön kanssa muutama sana lapsettomuustaustastani. Siitä, miten älyttömän onnelliseksi tunnen itseni koko ajan. Miten näiden menneiden vuosien jälkeen elän vihdoin nyt todella vain tätä hetkeä, joka minulla käsissäni on. Se tunne, etten enää hengästyneenä, pala kurkussani juokse kohti jotain saavuttamatonta, on vapauttava. Tippaletku kädessäni tunsin, ettei minulla saati lapsellani ole mitään hätää.

Rentouttavaa. En enää pelkää tätä hetkeä enkä huomistakaan. En enää.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Vatsantaputtelua

Kävin lastentarvikekaupassa tiirailemassa vaunuja. Ystävällinen myyjä esitteli pyytämäni vaunut minulle perinpohjaisesti, vaikka heti ensitöikseni ilmoitinkin, että tulin nyt aluksi vielä vain katsomaan ja kartoittamaan vähän tätä vaunumaailmaa.

Oli outo olo. Lapsettomuushaavojeni kipu on kuorrutettu onnella, mutta siellä alla ne jossain ovat vasta parantumassa. Koko ajan teki mieli sanoa, että tämä on sitten vuosikausia odotettu vauva, eikä vaan sellainen vauva, joita saadaan, kun puolison kanssa päätetään, että nyt olisi hyvä aika. Vaikka miten se mihinkään liittyy? Ei se tee minun raskaudestani yhtään sen merkillisempää tai tärkeämpää. Sitä se on ainoastaan minulle ja miehelleni sekä meidän lähipiirillemme. Vieraille olen vain yksi muiden joukossa ja sillä hyvä.

Vatsaani on taputeltu. Niin moni on tiennyt ainakin jotain siitä, miten kovasti meille on lapsia toivottu. Vilpittömät onnentoivotukset saavat minut häkeltymään. Niin monta kertaa olen jo saanut kuulla, miten toiset ihmiset ovat olleet riemuissaan kuultuaan uutisestamme. Se pistää hiljaiseksi. Ei sitä aina ymmärrä, miten ympärillä, kauempana ja lähempänä, on valtavasti ihmisiä, jotka toivovat puolestamme pelkkää hyvää. Se on koskettavaa ja liikuttavaa. Jokainen heistä saa minun puolestani tarttua mahaani ja taputella sitä. Sellaista hellyyttä olen niin monessa katseessa päässyt viime aikoina läheltä näkemään, että annan kernaasti jokaisen hyväntahtoisen käden lähestyä minua ja minussa kasvavaa pientä.

Minä todellakin olen nyt siinä tilanteessa, että en ainoastaan voi katsella tulevia vaunuja sillä silmällä, vaan minun oikeasti kannattaakin pikkuhiljaa alkaa miettiä, millaisia käytännön järjestelyjä tuleva perheenjäsenemme arkeemme vaatii. Asuntomme ei ole suuri, rahaa turhaan ylimääräiseen ei mielin määrin ole. Lastentarvikekaupassa käyminen oli yksi askel. Elämäni on muuttunut ja se muuttuu koko ajan. Mielessäni myllertää ja kaikki tämä valmistelee minua tulevaan. Istun sohvalla ja taputtelen itse vatsaani. Siellä hän on.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Jotain takaisinkin

Pääsin tapaamaan ystävälleni kesän aikana syntynyttä vauvaa. Hänkin on ivf-ihme, vuosien kaipauksen kohde ja pitkän matkan takaa löydetty onni.

Ensimmäistä kertaa sain pitää sylissäni pikkuista ihmisenalkua ilman sitä mustaa onttoa huminaa, jonka oma lapsettomuusmörkö sisuksiini aiheutti. Pieni oli sylissäni ja tuijotin häntä ja tunsin sisälläni pelkkää keveyttä. Onnea toisten onnesta, iloa hymystä ystävän kasvoilla, riemua siitä, että sain mahdollisuuden tavata juuri tämän uuden ihmisen, jonka toivon kuuluvan jollain tasolla elämääni aina, niin kuin hyvän ystävän lapsi voi kuulua.

Poissa oli kuristava ote kaulalta. Ei tarvinnut nieleskellä terävää möykkyä. Ei ollut sitä tunnetta, että vatsassa on kourallinen röpelöistä särkynyttä lasia. Ei tehnyt mieli juosta kulman taakse haukkomaan henkeä. Ei joutunut taistelemaan silmissä happona kirveleviä kyyneleitä vastaan. Ei jäykkää naamiota kasvoilla, ei nykivää hymyä ja hieman liian nopeaa vakuuttelua vauvan ihanuudesta.

Pala taakkaa on poissa. Se ei tukehduta minua enää. Se on osa minua, mutta se ei liiskaa alleen. Se auttaa näkemään enemmän, eri suunnasta. Sen ansiosta katsoin tänään ystävääni lähempää kuin ilman olisin pystynyt koskaan katsomaan. Pitelin sylissäni pientä ihmettä ja siinä hetkessä me ystävämme kanssa ymmärsimme toistemme ajatuksista kaiken tärkeän. Ilman tahatonta lapsettomuutta olisimme kumpikin toisenlaisia. Se on särkenyt paljon, mutta jotain se antaa myös takaisin. Tänään on kevyt hengittää.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Pieni sydän

Toinen neuvolakäynti on takana. Vierailu oli lyhyt ja ytimekäs, sain kertoa juuri ne asiat, jotka mielessäni pyörivät ja sain vastaukseksi sopivassa määrin myötätuntoa, hymyilyä ja neuvoja. Painoni on noussut pikkuisen, tässä pahoinvointitilanteessa se oli oikein hyvä uutinen, vaikkei nousulla sinänsä vielä juuri väliä olisikaan. Hemoglobiinikin on kerrassaan mallikelpoinen, joten toiveeni siitä, ettei rautalisään tarvitsisi missään vaiheessa suostua, pysyy edelleen yllä.

Olen syönyt ahkerasti pakastimesta viime kesän hurjasta mustikkasadosta edelleen jäljellä olevia supermarjoja ja on mukava ajatella niin, että ehkä juuri niiden ansiosta olen näin verevä ja pahoinvoinnin taustallakin hyvävointinen. Niitä mustikoita poimin edessä ollutta ivf-hoitoa odotellen ja sydän pelosta väristen. En silloin oikein osannut oikeasti kuvitella itseäni raskaanaolevaksi. Ja silloin edessäni oli vielä monta ylä- ja alamäkeä, hurjaa toivetta ja musertavaa takaiskua. Sekä ihmeellinen kevät, joka muutti kaiken lopullisesti.

En minä neuvolaan mennessä ollut tajunnut ajatella ollenkaan sitä, että tästä eteenpäin kuunnellaan sydänääniä. En siis osannut jännittää enkä pelätä ja hymyssäsuin pötköttelin, kun hyväntuulinen terveydenhoitaja pyöritteli kylmää anturia napani alapuolella.

Ja siellä hän oli. Ilmeisesti heilui ja potki vimmatusti, sen verran hassuja tömähdyksiä ja kömähdyksiä vatsastani kuului. Ja taas äiti nauroi ääneen ultra-anturi vatsan päällä pomppien.

Tärkein ääni oli kuitenkin 152 kertaa minuutissa -tahtiin tamppaava pieni sydän. Olen viidennellä kuulla raskaana ja minun pikkuiseni mitä ilmeisimmin kasvaa ja voi hyvin.

Minä olen todellakin viidennellä kuulla raskaana. Ihan uskomatonta.