Kutinaa

Ihoni on aina ollut suhteellisen herkkä. Käytän helliä nestemäisiä pesuaineita pyykätessäni, rasvailen ja öljyän ihoani ahkerasti, jottei se liikoja kuivuisi. Nyt raskaana ollessani olen erityisesti keskittynyt öljyämään mahaani ja se on tuntunut todella hyvältä.

Eilen illalla kuitenkin hätkähdin. Raavin ja raavin ja raavin sänkyyn mentyäni ympäri vartaloani jylläävää kutinaa, joka tuntui ylitsepääsemättömältä ja todella rajulta. Jalkapohjiani toisiaan vasten pakkomielteisesti hinkatessani yhtäkkiä mieleeni jysähti ajatus siitä, että tämä ei nyt välttämättä kuitenkaan ole mitään peruskutinaa. Kovasti kutiseva iho kun saattaa olla ainoa näkyvä merkki raskaushepatoosista.

Aamulla kutina jatkui ja soimasin itseäni. Miksi en ole aiemmin kiinnittänyt tähän huomiota? Onko kutina ollut aiemmin näin voimakasta? Onko jalkapohjiani kutittanut aiemmin? Miksi en tarkkaile itseäni paremmin ja ota asioita vakavammin? Olenko turhan huoleton? Ja kun kutinaa ajattelee, niin silloin vasta todellakin kutittaa.

Nyt odottelen, että neuvolani päivittäinen soittoaika alkaisi. Todennäköisestihän tämä nyt ei ole yhtään mitään ärsyttävää kutkaa kummempaa, mutta asian tarkistaminen on minun vastuullani. Huolestuttaa.

Äitiysjoogassa

Kävin viime viikolla ensimmäistä kertaa äitiysjoogassa. Olo oli koko ajan jotenkin surrealistinen. Parisenkymmentä enemmän ja vähemmän pyöreämahaista nuorta naista pienessä tilassa avaamassa lantioitaan, venyttelemässä rintalihaksiaan ja rentouttelemassa selkiään. Ja minä mukana, yhtenä joukossa. Minä, yksi heistä.

Vaikka olenkin jo hyvin sinut sen asian kanssa, että olen ihan todellakin raskaana, että lapsettomat vuodet ovat nyt siltä osin takanapäin, silti äitiysjooga oli yllättävän suuri tunne-elämys. Vähän väliä hätkähdin kummastelemaan, että mitä ihmettä minä oikein olen tekemässä. Kun aluksi ohjaaja halusi tietää, missä vaiheessa kenenkin raskaus on meneillään ja kierroksen jälkeen tajusin, että minun raskauteni on pisimmällä, olin todella hämmentynyt. Ja minä kun niin emmin, että uskaltaako tällaiseen nyt ilmoittautua.

Äitiysjoogaa on olemassa hyvin monenlaista, eihän se mikään tietty jooganmuoto olekaan. Tämä, johon minä satuin päätymään tuntui ainakin ensimmäisen kerran perusteella oikein mukavalle, sellaiselle, jota minä olin hakemassakin. Keskityimme minun mielestäni olennaiseen, eli rentouttaviin ja avaaviin liikkeisiin raskaanaolevan vartalon ehdoilla. Ei synnytyskeskeisyyttä, ei tunnekeskusteluita, ei hengitysharjoituksia. Etenkin muutama aivan taivaalliselta tuntuva rankaa venyttävä liike, joiden seurauksena olen tuntenut ylävartaloni jotenkin auenneen ja hengittämisen helpottuneen. Jo yhden kerran jälkeen. Kohta on toinen kerta, en malttaisi odottaa.

Mutta ne pallomahaiset toiset. Olenko minä todellakin nyt yksi heistä? Minä olen.

Euforiaa ja murhemieltä

Syksy on mennyt nopeaan ja yhtäkkiä havahduin siihen, että laskettu aika on enää parin kuukauden päässä, nyt jo sitäkin lähempänä. Vauva kasvaa ja mönkii entiseen malliin, minä alan hetki hetkeltä tuntea oloni yhä enemmän raskaanaolevaksi. Takana alkaa olla ne ajat, jolloin taputtelin pientä pyöreää vatsakumpuani ja ihmettelin, että tällaistako tämä raskaanaoleminen onkin, näinkö helppoa. Helppous tuli tiensä päähän, samoin kuin pieni maha vaihtui suureksi. Fyysisesti siis. Osasinhan minä sitä jo odottaakin.

Viime aikoina olen reissaillut syyslomaani aika paljon ja huomasin myös sen, että paikallaanistuminen ei ole mitenkään paras vaihtoehto. Ensimmäistä kertaa tunsin sormieni turpoavan ihan kunnolla, onneksi se turvotus tosin laski aika pian sen jälkeen, kun pääsin hieman liikkumaan. Nämä viileät ilmat taitavat olla omalla tavallaan todella hyvää aikaa olla raskauden loppuvaiheessa, ainakin turvotuksia ajatellen. Pukeutuminen toki on vähän haastavaa, mutta eipä ole kuumuutta, joka verottaisi voimia. Ja toisaalta kun vielä ei ole maakaan jäässä, ei tarvitse pelätä liukastumistakaan.

Henkiseltä puoleltani olo on ollut euforinen. Olen keskittynyt toden teolla ajattelemaan tulevaa vauvaa, synnytystä, elämänmuutosta. Katsellut onnellisena ympärilläni olevia ihmisiä, jotka ovat iloinneet avoimesti puolestamme. Mutta parina viime päivänä olo ei ole ollut ihan niin kukkea.

Olen itseasiassa ollut todella murheellinen. Pari yötä on mennyt käytännössä nukkumatta, vähän väliä itkeskellen, päivät sitten ovat olleet sen mukaisesti sumuisia ja päänsärkyisiä ja pohjattoman väsyneitä. Ja jotenkin olen alkanut ihan hysteerisesti pelätä sitä, että oma murheellisuuteni vaikuttaisi vauvaankin. Että jos hän kerran tuntee minun tunteitani hormonien kautta, niin näiltä tunteilta olisin halunnut pikkuisen vielä säästää. Jotenkin suhteeton hätä on noussut pintaan ja väsymyksen ja oman pahan mielen kanssa se kaikki kiertää omaa pientä kehäänsä paisutellen mustia möhkäleitään ihan kohtuuttomiin mittasuhteisiin.

Ehkä tämä taas tästä. Jos saisi vaikka kunnolla nukuttua.

Supistus, hikka ja talvivaatteet

Minulla on ollut jo jonkun aikaa kummallisia tuntemuksia mahassani. Aluksi ihmettelin, että tuntuupa yhtäkkiä tukalalta. Sitten tajusin, että tämä taitaakin nyt olla supistus. Sitten lakkasin kiinnittämästä aiheeseen sen suurempaa huomiota.

Eilen terveydenhoitaja ei meinannut saada edes mitattua minua, kun jokaisella kosketuksella kohtuni muuttui kivikovaksi palloksi. Lopulta hän tyytyi "supistusmitaksi" kutsumaansa tulokseen ja nauroi, että joskus se on tällaista.

En tiedä, enkö aiemmin vain ymmärtänyt supistuksiani vai alkoivatko ne vasta ihan viime aikoina. Eipä tuolla liene väliä. Nyt olen eilisen päivän ajan tarkkaillut mahaani ja se on tuntunut supistelevan yhtenään. Kivuliaita supistukset eivät varsinaisesti ole, joten pelätä niitä ei tarvitse.

Lisäksi viime viikolla tunsin jotain uutta, jota olin jo tunnustellut ja odotellutkin. Meidän pikkuiselle iski hikka. Rytmikäs, hento, naputuksenomainen tunne. Hetki oli liikuttava. Suljin silmäni ja näin lapsivettä haukkailevan, hikkailevan pienen otuksen mönkimässä pesässään. Hänen pesänsä, minun kohtuni. Annoin kyynelten tulla ja mennä menojaan.

Muutenkin olen kokenut vauvan yhä konkreettisempana ja läheisempänä. Juttelen hänelle niitä näitä, silittelen, taputtelen hellästi. Hänelle hankkimiani talvivaatteita en ole pystynyt laittamaan kaappiin asti. Ne lepäävät tarkkaan aseteltuina olohuoneemme lattialla olevan äitiyslaatikon kannella. Vitivalkoisina, unelmanpehmoisina. Lämpöinen haalari ja untuvainen, pupunkorvainen hattu. Välillä hypistelen, otan syliini, rutistan, nuuhkaisen. Tarraudun niihin onnen säikeisiin, jotka kiemurtelevat ympäri ihoani, kun vain ajattelenkin sitä, että noihin vaatteisiin toppaamme jonain päivänä pikkuisemme ja kannamme hänet kotiin. Olemme vihdoin isä ja äiti ja lapsi. Se kaikki on tuossa jo niin lähellä.

Vielä ei ole kiire.