perjantai 30. elokuuta 2013

Vaivoja ja himoja

Päivät kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta. Pikkuinen potkuttelee ja mönkii paljon pitkin päivää ja yötä. Omaksi ilokseni tunnen nämä liikkeet todella hyvin ja toisten iloksi ne tuntuvat myös päällepäin. Vielä toistaiseksi, kun vauva on vielä kovin pieni ja tilaa kohdussa riittää, ei liikehdintä satu lainkaan. Ainoastaan huvittaa ja on hellyttävää. Ja mieltä rauhoittaa mukavasti, kun saa tuntea viestejä siitä, että kaikki on hyvin.

Selkäni on alkanut taas kipeytyä. Olen yrittänyt varovaisesti hieroa sitä hierontapallukan avulla sekä venytellä. Kuvista kuitenkin huomaan, että olen päästänyt asentoni notkahtamaan ja vatsan painon vetämään selkää kaarelle. Minulla on ystävältä lainaksi saadut kaksi erikokoista tukivyötä, mutta niiden käyttäminen ei ainakaan vielä ole yrityksistäni huolimatta tuntunut hyvältä. Ne eivät tunnu pysyvän paikallaan siten, miten pitäisi ja saavat oloni jotenkin tukalammaksi.

Kaiken kaikkiaan raskaanaoleminen kuitenkin on aivan ihanaa. Tykkään olla tällä tavalla pyöreä. Vaatetukselle uudet muodot aiheuttavat hieman haastetta, nyt kun kesämekkoaikakin alkaa olla auttamatta takana, on pakko alkaa käyttää housuja. Tavalliset sukkahousut ja legginsit tuntuvat pahalta vatsan kohdalta ja reitenikin taitavat olla imaisseet jo kunnon siivun raskauskiloja itseensä.

Olen kehitellyt itselleni myös raskauteni ensimmäiset kaksi ruokahimoa. Tuore pulla ja kotimaiset omenat. Eikä tämä ole mitään sellaista, että tekisi vähän mieli, vaan hämmentävän kipakka sisäinen vaatimus, että molempia on saatava. Ja mieluiten paljon. Ja usein. Omenan kohdalla annan mennä, mutta pullan kanssa joudumme käymään vielä tiukkoja neuvotteluja.

Laitan tänne taas kuvan vatsastani tältä aamulta, raskausviikolta 24+4. Tässä selkäni notkoutuminen näkyy jo selvästi. Mutta maha, se on aivan ihana.


tiistai 27. elokuuta 2013

Raskausajan liikunnasta

Koen olevani aika liikunnallinen ja hyväkuntoinen. Viime vuosina olen alkanut nähdä itseni ulkoisesti uusin silmin ja olen vihdoin oppinut aidosti pitämään näkemästäni. Liikunta on ollut tässä varmasti suuri apu. Olen pystynyt hyväksymään oman vartaloni erikoisuudet ja erityisyydet osaksi omaa identiteettiäni.

Nyt kun olen raskaana, vartaloni on muuttunut todella paljon. Rakastan uudessa olemuksessani etenkin vatsaani. Vaikka alan tuntea oloni jo ajoittain melko kömpelöksi, etenkin silloin, kun selkävaiva muistuttaa olemassaolostaan, suurimman osan ajasta hyrisen tyytyväisenä. Enkä voi ohittaa peiliä vilkaisematta ihanan turhamaisesti mahaani.

Uskon siihen, että liikunnallinen taustani auttaa minua paitsi nyt raskausaikana,  myös sekä synnytyksessä että synnytyksen jälkeen. En ole enää ihan nuori tyttönen, vaikken mikään vanhakaan toki vielä. Uskon, että hyvä peruskunto auttaa jaksamaan ja palautumaan tästä kaikesta huomattavasti paremmin kuin jos en harrastaisi juurikaan liikuntaa.

Raskausaikana liikunta on ollut erilaista kuin aiemmin. Minulle sopivimmilta ohjatuilta kuntosalitunneilta ovat tuntuneet pumppi ja spinning, ulkoillessa taas reipas peruskäveleminen. Tosin enää en kävele kovinkaan reippaasti, mutta eteenpäin kuitenkin vielä mennään. Meidän perheessä ei ole autoa, joten kaikki arkiset asiat hoidetaan kävellen tai pyöräillen. Juoksemisesta en ole yrityksistäni huolimatta oppinut ikinä pitämään, enkä ole sitä nyt raskaanaollessa edes yrittänyt.

Pumpissa on ollut totuttelemista siihen, että painoja on pitänyt heittää pois ja paljon. Olen aiemmin harrastanut sitä melko isoilla painoilla läkähtymiseen saakka treenaten. Nyt otan painoja vain vähän ja vielä vähemmän ja hissuttelen pitkin tuntia itseäni. Se on ollut jollain tasolla hyvin helpottavaa. Opin kuuntelemaan itseäni paremmin ja olemaan itseäni kohtaan pehmeämpi. Olen myös löytänyt uudella tasolla merkityksiä siitä, mitä kaikkea voi tarkoittaa liikunnan mielialaa kohentava vaikutus. Aiemmin se oli ennenkaikkea sitä tunnetta, mikä kropan valtaa kaikkensa antaneen hikisen ähellyksen jälkeen. Silloin itse liikuntasuoritus on ollut väylä sen jälkeiseen hyvänolontunteeseen. Nyt pystyn entistä intensiivisemmin nauttimaan itse liikuntahetkestä.

Olen aina ollut aika notkea ja tykännyt venyttelystä ja venytteleminen on ollut nyt raskausaikanakin minulle tärkeää. Tunnen itseni helposti hyvin tukkoiseksi, jos en venyttele. Venytellessäkin on pitänyt opetella vartalostani uusia ulottuvuuksia ja antaa rajoituksilleni myönnytyksiä. Sekä hakea asentoja uudella tavalla, varoen. Sekä yllättyä siitä, miten omat varpaat pikkuhiljaa kaikkoavat jonnekin saavuttamattomiin vatsan taakse.

Raskausajan liikunta on kaikenkaikkiaan ollut minulle oivallusten ja uusien näkökulmien aikaa. Olen oppinut sallivammaksi itseäni kohtaan ja todellakin oppinut kuuntelemaan oman kehoni viestejä. Olen oppinut pysähtymään ja hillitsemään ja hakemaan pehmeää asennetta itseäni kohtaan.

Loppusyksyksi tein vielä yhden asian, jota olisin vielä vuosi sitten kauhulla kammonnut. Ilmoittauduin äitiysjoogaan. Minä, äitiysjoogassa. Enpä olisi uskonut.

perjantai 23. elokuuta 2013

Elämäni ilo

Olen saanut osaksi elämääni muutamia erityisen tärkeitä ihmisiä ja heidän perheeseensä kuuluu noin 6-vuotias tyttö. Tämä tyttö on ollut elämäni ilo syntymästään asti, oikeastaan jo ennen sitä ja nyt hän vuorostaan iloitsee siitä, että minun vatsassani kasvaa vauva.

Vietin kesäloman loppua tytön seurassa. Hän suukotteli ja silitteli vatsaani kovasti. Joka aamu ja ilta ja aina sopivan hetken tullen. Kadulla kävellessä pysähtyi taputtelemaan. Painoi pehmeän poskensa vasten vatsaani ja kuunteli, mitä S hänelle sanoo. Kuiskutteli, ettei S:n tarvitse pelätä mitään. Yritti kovasti, mutta malttamattomasti tunnustella pienen möyrimistä ja potkimista vatsanpeitteiden läpi.

Minut on siis hukutettu hellyyteen ja huomioon viime viikkoina. Olen todella onnellinen, että saan jakaa tämän hetken elämääni tuollaisen pienen ihmeellisen tytön kanssa. Hänen tapansa suhtautua on niin mutkaton ja vilpitön. Hän on lapsi ja iloitsee kuin lapsi. Ja samalla hän opettaa minulle paljon enemmän elämästä kuin voin itsekään edes aavistaa.

Pahimpina hetkinä olen saanut korvaamatonta voimaa siitä, että elämääni kuuluu hänen perheensä kaltainen perhe. Nyt hyvinä hetkinä oma iloni moninkertaistuu, kun saan jakaa sen rakkaiden kanssa. Kun pieni rakas tyttö kiertää kätensä ympärilleni ja hihittää minun olevan jo niin pullea, ettei hän yllä kohta kunnolla edes halaamaan, on elämä taas yhtä täydellistä hetkeä täydempää. Kun hän ihmisiä vilisevällä kadulla nostaa varoittamatta paidanhelmaani tarkistaakseen, onko S kasvanut sitten äskeisen aamiaisen, en voi kuin nauraa ääneen.

torstai 15. elokuuta 2013

Todellisempaa

Meidän pienellä on ollut rakenneultrasta asti nimi, jolla häntä kutsumme. En tiedä, jääkö se nimi lopulliseksi, vai vaihtuuko vielä, mutta nyt hän on pikku S meidän arjessamme.

Minun vatsassani on pieni ihminen, jolla on oma nimi ja joka potkii ja mönkii paljon. Hänellä on oma hylly vaatekaapissani ja siellä on muutama pikkuinen vaate. Sohvamme reunalla retkottaa virkattu vauvanpeitto. Sen peiton tein monta vuotta sitten mieheni siskon vauvan nimiäislahjaksi. Virkkasin valkoista ja keltaista ja ruskeaa villaa ja solmin lankojen väliin hiljaisia toiveita omasta pienestä. Toivoin jo silloin niin kovasti, että saisin jonain päivänä tehdä peiton omalleni.

Nyt se peitto odottaa sohvalla meidän pientä. Pestynä, hohtavan valkeana. Lämpöisenä, pörröisenä. Kun katselen sitä, muistan joka kerta, miten kovasti olenkaan toivonut ja miten onnekas olen nyt.

Meidän arkeemme kuuluu nyt kasvava vatsa, jota ihmettelen joka päivä. Minusta se on aivan ihana.

Päivä päivältä kaikki on todellisempaa. Meille odotetaan ihan oikeasti vauvaa.

perjantai 9. elokuuta 2013

Sukupuoli

Rakenneultrassa tosiaan meidän pieni piilotteli kasvojaan, mutta tasapainon nimissä levitteli jalkojaan. Ultraaja toki muistutti, että sadan prosentin varmuutta sukupuolesta ei saa kuin kromosomeista, mutta meidän vauvan kohdalla hän uskalsi tehdä hyvin vahvan veikkauksen, koska näki niin suoraan ja hyvin monesta eri kuvakulmasta pienen jalkojen väliin. Tiedän myös, että siellä missä minä käyn ultrassa, on erittäin kokenut ja ammattitaitoinen henkilökunta.

Hän kertoi nauraen meille, että "mikäli pikkuinen ei ole teipannut pippeliään piiloon, niin kyllä täällä pieni prinsessa majailee".

Pieni tyttö. Minusta tulee pienen tytön äiti. Minä olen jo pienen tytön äiti.

En ole ollut ikinä kovin innoissani vauvojen vaatteiden sukupuolikoodaamisesta värien avulla. Mutta jokin myrsky pääni läpi pyörähti, kun ajattelin pientä tyttöä. Minun oli pakko hankkia jotain oikein perinteisen tyttömäisen vaaleanpunaista. Ihan pakko.

Pieni poika olisi aivan yhtä tervetullut. Aivan yhtä. Ja olisin hänestäkin aivan yhtä onnellinen. Mutta silti minun on pakko myöntää, että menin onnesta sekaisin. Pieni tyttö. Meidän perhe. Minä, ihana mieheni ja pieni tyttö.

torstai 8. elokuuta 2013

Mitä jos?

Maaliskuussa kohtuuni siirrettiin kaksi alkiota. IVF:ssä hedelmöitetyt, jakautumaan lähteneet alkiot pakastettiin syksyllä kolmena kahden alkion pakettina. Kuulin tästä vasta silloin, kun pakastetun alkion siirtäminen vihdoin keväällä muuttui oikeasti ajankohtaiseksi. Kuvittelin alkioiden olevan säilytyksessä yksittäin. Lääkäri suositteli joka tapauksessa vain yhden alkion siirtoa - siinäkin tapauksessa, mikäli sulatuksesta molemmat hengissä selviäisivät.

En voinut hyväksyä sitä. En vain voinut.

Silloin tällöin mieleeni on pulpahtanut kysymys, jonka yritän vaientaa. Kysymys siitä, kumpi alkio tämä nyt kantamani lapsi on. Siirretyt alkiot olivat siirron hetkellä 8-soluinen ja 10-soluinen. Kumpi jäi henkiin? Kumman lääkäri olisi valinnut siirtoon, mikäli olisin suostunut vain yhden alkion siirtämiseen? Oliko tämä lapseni se lääketieteelliseltä kannalta katsottuna parempi yksilö, vai kenties se, joka olisi huonompana heivattu roskakoriin?

Inhottavia kysymyksiä. En haluaisi ajatella näitä. Ja jälkiviisastelu on usein täysin turhaa. Mutta tämä vaivaa minua. Mitä jos olisin päättänyt toisin? Mitä jos olisi valittu väärin?

Mitä jos?

lauantai 3. elokuuta 2013

Lapsettomasta odottajaksi

Niin ihanaa kuin tämä kaikki onkin, niin erityisesti yksi asia on viime aikoina kalvanut mieltäni. Tietoisuus siitä, miten kaikkien tahaton lapsettomuus ei pääty näin. Miten osa meistä jää katselemaan, miten minä ja muut lopulta onnistuneet onnekkaat siirrymme sinne, minne olemme kurkotelleet niin kauan. Miten minä ja muut onnekkaat muutumme lapsettomista odottajiksi, mutta kaikki eivät saa kokea sitä, ei mitenkään eikä milloinkaan.

Haluaisin pystyä kiskomaan jokaisen heistä mukanani. Soisin jokaiselle sen ihmeen, jonka itse elämältä sain. Minä olen saanut etuoikeuden kokea juuri niitä asioita, joista aiemmin pala kurkussa haaveilin. Ja niin monta ihmeellistä hetkeä vielä edessäpäin, sellaisiakin, joista en osaa edes haaveillakaan. Minä olen nyt siirtynyt lapsettomasta odottajaksi ja vaikka en ikinä unohtaisi yhdenkään synkän tunteen ja mietteen sydäntä viiltävää terävyyttä, en enää koskaan ole sillä tavalla lapseton kuin ennen olin. Olen saanut jo tuntea sen, miten vauva potkii. Olen saanut laskea päiviä edestakaisin laskettuun aikaan, alkionsiirtoon, äitiyslomaan, uusiin jouluihin ja tuleviin vuosiin. Ja paljon muuta, jo nyt.

Olen kuullut monesti, miten minä ansaitsen tämän, miten juuri minä ansaitsen olla raskaana. Enpä tiedä. Niin ansaitsisi moni muukin, ihan yhtä paljon ansaitsisi. En oikein edes osaa sanoa sitä heille, vaikka haluaisin kovasti. Pelkään, että loukkaisin. Itse loukkaannuin niin helposti, niin monesta. Helppo minun on nyt mahani takaa hymistellä. Vaikka kuinka haluan ja toivon ja tahdon, tänne en voi ketään toista auttaa.

Miten juuri minä päädyin lapsettomasta odottajaksi, en tiedä. Sen kuitenkin muistan, miten pelkäsin, että minä en koskaan. Raskaus on ihme, niin minä ajattelen. Kiitollisuuttani siitä en pysty liikaa korostamaan.

torstai 1. elokuuta 2013

Potkuttelua

Vauva potkuttelee silloin, kun minä pötköttelen. Tänä aamuna kävin syötyäni hetkeksi maate odottelemaan, tuntuisiko kohta jo tutuksi tulleita pieniä muksauksia. Hetken mielijohteesta nykäisin paitani helman ylöspäin ja katselin mahaani. Silloin yllätyin.

Liike näkyy jo päällepäin. En tiennyt, luulin, että toistaiseksi vain minä voin aistia vauvan möyrinnän. Mutta omin silmin tuijotin, miten tumpsauksen tahtiin navanalusta kohoili, täysin tahdostani riippumatta.

Se oli veikeä tunne.