Hiipivä huoli

Tähän saakka olen ollut peloton. Olen sivuuttanut ympäriltä tulevat vihjailut "alkuraskauden vaaroista" olankohautuksin. En ole nähnyt mitään syytä, miksi nyt pelätä jotain, mihin en itse voi mitenkään vaikuttaa. En itseasiassa edes ymmärrä, miksi ulkopuoliset ylipäätään muistuttavat siitä, että alkuraskaus on raskauden vaarallisinta aikaa. Miksi ihmeessä raskaudestaan onnea hehkuva haluaisi kuulla sellaisia muistutuksia? En ymmärrä. Tiedän todellisuuden varsin hyvin itsekin, muistuttamatta. Ja nyt, kun vuosien odotuksen jälkeen olen vihdoin tässä, olen halunnut keskittyä aidosti nauttimaan näistä hetkistä, kun onnekseni olen siihen näköjään rauhallisin mielin pystynyt.

Viime yönä näin kuitenkin unta. Ehkä se johtui kuumuudesta tai ehkä se johtui ensi viikolla häämöttävästä toisesta ultrauksesta. Joka tapauksessa uneni ei ollut hyvä. Se ei ollut kaunis. Se ei ollut haaveileva. Se oli sellainen uni, josta herätään mykkä kauhun huuto huulilla, tuskanhiki niskassa, silmät auki rävähtäen, sydän pamppaillen. Se oli ihan hirveä painajainen, johon liittyi kuollut vauva.

Nyt tunnen sisälläni huolta. Mitä jos -ajatukset saavuttivat minutkin. Onneksi ultraan ei ole monta päivää. Sydämessä tuntuu joka tapauksessa nyt vähän erilaiselta. Kuiskaan tuulen mukaan hennon toiveen siitä, että kaikki olisi lapsellani hyvin. Enempään en itse nyt pysty.

Jäästä lämpöön

Miltä tuntuu kohdata vauva, kun itseä jäytää vuosien pelko siitä, että itse ei koskaan saa pidellä sylissä omaansa?

Vauva katselee uteliaana. Silmät eivät kiertele, eivät ujostele, vaan tuijottavat suoraan kohti. Suu sulaa hampaattomaan hymyyn, ventovieraallekin. Olemuksesta huokuu luottamus elämää kohtaan. Luottamus siihen, että tuo toinen tuossa, aivan vieras, tahtoo varmasti pelkkää hyvää. Vauva katselee ja hymyilee, ei, hän nauraa.

Omassa sydämessä jäinen möhkäle. Vaikka kuinka haluaisin yhtyä tuohon nauruun, ottaa osaa hymyyn, en pysty, en varauksetta kokonaan. Jäinen möhkäle tekee suupielistänikin raskaat. Se kääntää hymystä väkinäisen, teennäisen. Sellaisen, joka täytyy pakolla vääntää kasvoille.

Vaikka minä kovasti haluaisin. Haluaisin tarttua tuon vauvan luottamukseen, olla sen arvoinen. Hymyillä, nauraa, puhua lempeästi. Sen sijaan minä vain hymyilen kireästi, katson hieman ohi. Sanat jäävät jonnekin matkan varrelle, ne kuuluvat toisten elämään, ei minun. Minun sisälläni on jäinen möhkäle. Minun suuni ei lepertele vieraille vauvoille. Se jähmettyy oman tuskansa ympärille, sanat eivät tule aidosti sydämestä, vaan ovat onttoja ja vieraita.

Nyt samoja kohtaamisia, vieraita vauvoja hymyilemässä kaupan tiskin takana. Jää sisältäni on poissa. Nyt minua sen sijaan itkettää. Hämilläni pyyhin silmäkulmastani kosteaa pois, en halua, että vieraat ihmiset huomaavat, en halua, että tututkaan. Vauva katselee kohti, niin kuin moni sitä ennen. Suu äänettömässä naurussa hän katselee minua kysyen. Katson takaisin ja ymmärrän taas kerran, että kaikki on niin erilaista. Että jäätävä kipu sisältäni on poissa. Entiseen ei ole paluuta, tulevasta en voi tietää. Mutta sisälläni ei ole enää jäätä, siellä tuikkii lämpö.

Edelleenkään en pysty kiusaantumatta kuuntelemaan, kuinka äidit jauhavat lapsimaailmastaan. Olen niin ulkopuolinen tuosta maailmasta, että en halua siihen edes yrittää. Vastaan kyllä mielelläni kysymyksiin tulevista ultrista ja raskauden kulusta, mutta en osaa olla niin kuin olisin nyt yhtäkkiä vain tavallisesti raskaana. Haluaisin kertoa kaikille, että pyöristyvä vatsani ei ole itsestäänselvyys. Että lapseni on ollut pakastimessa. Että siellä on neljä muutakin. Miten kaksi lensi tähdeksi taivaalle ja olin niin uskomattoman onnekas, että olen nyt tässä. Miten kaikki kävi kuitenkin lopulta jälkeenpäin ajatellen niin helposti ja hyvin.

Miten jokaisen pahoinvointikohtauksen jälkeen tunnen kiitollisuuden pakahduttavan koko mieleni. Miten jää on sulanut sisältäni ja pystyn nyt katsomaan vierasta vauvaa suoraan silmiin ja hymyilemään. Miten kaikki on kääntynyt ylösalaisin, mutta silti vihdoin oikein päin.

Vihreä muovikassi

Avasin tänään vaatekaappini ylähyllyn. En yllä sinne muuten kuin kiipeämällä tuolille.

Kaapin perällä lojui vihreä muovikassi. Sen kassin tungin kaappiin kerran sydän surusta sirpaleina ja vannoin, ettei koskaan enää. Sen kassin sisällä on tyhjiä lääkepakkauksia, ylimääräisiä ruiskuja ja neuloja, vajaita injektiokyniä, apteekin kuitteja. Koeputkihedelmöityksestäni jäänyttä roskaa.

Jostain syystä tungin silloin lääkkeiden pahvipakkauksetkin pussiin. Kaiken, paitsi käytetyt neulat. Ne, jotka käsi täristen olen yksi kerrallaan työntänyt ihoni läpi, suoraan sieluuni saakka. Ne minä purkitin kiltisti ja hävitin pois silmistäni. Mutta vihreän muovikassin piilotin kaappiin ja yritin unohtaa sen kaiken.

Yritin unohtaa kaiken. Silloin olin jo niin lopussa, etten jaksanut odottaa yhtään mitään. Mitään muuta kuin että olisipa tämä kaikki jo ohi.

Nyt minua hävettää. Hävettää se, miten en uskonut. Nyt se tuntuu niin ilmeiseltä. Tottakai sen oli tarkoitus mennä näin. Tottakai kaikki lopulta kääntyi hyväksi.

Ei, se ei ole ilmeistä, se ei ole tottakai. Se on ihme.

Minulle sattui se ihme, että kaikki kääntyi hyväksi. Minulle sattui se ihme, että nyt olen raskaana. Siinä on jo ihmettä kylliksi. Juuri näin on hyvä, juuri nyt. Paitsi vihreä muovikassi vaatekaappini ylähyllyllä. Siitä on päästävä eroon.

Kiipesin tuolille ja jalat meinasivat pettää alta, kun kurottauduin kohti pussia.

Kaiken sen näkeminen nosti pimeyden pintaan. Ne pakkaukset, niiden tuoksu. Se, miltä injektiokynä tuntuu kättäni vasten. Se, miten kynän mittari naksahtelee, kun säädän annosta oikeaan mittaansa. Se, miten lääkeampulla rasahtaa sormieni välissä rikki. Se, miten vedän lääkettä ruiskuun niin kuin monta kertaa aiemminkin, mutta yhtäkkiä käteni lakkaavat toimimasta. Se, miten pelkään punktiota niin, että vapisen. Se, miten kovasti minuun sattuu.

Ja vihdoin kaiken sen jälkeen se hetki, kun ymmärrän, että raskaustestin viiva on ainoa, yksin, kaiken sen jälkeen yksin.

Ei koskaan enää. Niin minä vannoin.

Ja nyt olen tässä. Käsi hakeutuu vatsalle, koskettamaan jotain niin pientä, että se tuntuu pelkältä kuvitelmalta. Mutta se ei ole. Se näkyy jo. Ja se tuntuu.

Se ei ole enää kuvitelmaa. Se on todellinen. Yhtäkkiä vihreä muovikassi on vain yksi osa sitä kaikkea. Sen sisällä on tie tähän hetkeen. Siinä paikassa minä ymmärrän.

Se ei ollutkaan vihollinen. Se oli ystävä.

Uusi alku

Olen aina pitänyt keväästä. Siitä, kun kesä on vasta lupauksena edessäpäin. Siitä, miten saa odottaa päivää, jolloin puiden pullistuvat silmut räjähtävät vaaleanvihreiksi pikkulehdiksi. Siitä, kun kaikki on uutta ja tuoretta, tuoksuvaa ja vehreää.

Tänä keväänä maailmani muuttui. Huhtikuun alkuviikoilla sydämeni jätti pari lyöntiä välistä. Hieroin epäuskoisena silmiäni. Pyörrytti. Itkin ja nauroin ja tärisin. Raskaustestiin ilmestyi vuosien odotuksen jälkeen toinenkin viiva. Maaliskuun lopulla pakastimesta sulatettu ja kohtuuni siirretty alkio oli elossa, kiinni minussa. Kauan kaivattu raskaus oli aluillaan.

Se muutti kaiken. Siitä lähtien olen ollut onnellinen. Pakahduttavan, läkähdyttävän, ylitsepursuavan onnellinen. Vuosien tuska hellitti kuristavan otteensa kaulaltani. Lapsettomuus on kuitenkin iso osa minua, edelleen. En koskaan unohda niitä vuosia, joina se ehti sumentaa tajuntani, ujuttaa lonkeronsa kaikkeen, mitä tein. Niin kauan yritin juosta lapsettomuuttani karkuun, että en missään nimessä voi vain pyyhkäistä noita vuosia pois.

Nyt en enää juokse. Enää ei ole kiire mihinkään. Nyt olen ja ihmettelen sitä todellisuutta, jossa sisälläni kasvaa uusi alku, uusi ihminen. Se on tämä todellisuus. Tämä elämä. Minun elämäni.